Paluu nurkkapaikalle

Lapsuudenkotini on melko kompaktin kokoinen rintamamiestalo, etenkin nykymittapuulla tarkasteltuna, sillä meitä asui siellä kuusi; äiti, isä, isosisko, isoveli, minä ja pikkuveljeni. Niin ja ennen pikkuveljeni syntymää, asui meillä myös mummi ja pappa. Huhuh, hengästyttää pelkkä ajatus kahden sukupolven asumisjärjestelyistä.

Kumma, että en ajasta juurikaan mitään muista..

Joka tapauksessa meillä ei ollut tilaa niin paljon, että jokaiselle lapselle olisi riittänyt oma huone. Minulle rakennettiin olohuoneen kulmaan kirjahyllyjen avulla oma nurkka, johon sain pienen työpöydän ja tavarat. Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, että miten se edes sinne mahtui, sillä olohuonetta ei ollut juurikaan koolla pilattu. Olin joka tapauksessa omasta pienestä sopesta hirvittävän onnellinen ja sain järjestellä siellä tavarat niille paikoille, kuin itse halusin. Oman tilan tarve oli jos silloin itselle merkityksellinen juttu ja tämän vuoksi annan lasten tosi vapaasti laitella omia huoneitaan, vaikka heidän ratkaisut ei minua itseäni sisustajana mielyttäisi.

Aamupäivällä keittiön pöydän pintaan paistoi tosi kirkkaasti aurinko ja koska elämme vielä verhottomuudessa, päätin väsäillä pienen työpisteen tuohon portaikon alle.

Kaikki tarvikkeet sattui olemaan valmiina ja kokosin kompaktin kokoisen työpöydän sijoilleen noin kahdessa minuutissa ja näpyttelin onnellisena hommia portaikon alla nelisen tuntia.

Pitkästä aikaa nurkkapaikalla. <3

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *