Muistelua vaahteroiden alla

Tänään olin  onnellinen  ja samalla myös hieman surullinen! Syy siihen oli vaahteroiden riipaiseva kauneus.

ace1

Iso vaahtera  kasvoi lapsuuden pihallani, joten se on minulle rakkain puu. Keväällä kukkiva puu oli suriseva vaaleanvihreä pallo. Pölyttäjäkadosta ei tuolloin puhuttu mitään.

Syksyllä ihailimme ja keräsimme lehtiä ja kuivasimme niitä sanomalehden välissä. Kun lehdet karisivat, kasasimme ne jättimäiseksi keoksi ja leikimme puun alla valokuvaajaa. Siinä valokuvaaja pyörittää muita vinhasti ja päästää sitten irti. Pyöriteltävä sinkoaa lehtipatjalle. Se kuka jäi taiteellisimpaan asentoon, pääsi uudeksi valokuvaajaksi. Siltä varalta, että joku haluaa kokeilla tätä pihaleikkiä (jonka alkuperästä minulla ei ole mitään tietoa): valokuvaaja päättää seuraavan valokuvaajan. Muilla ei ole asiaan mitään sanomista.

Kun katson maahan karisseita lehtiä, kuulen millainen ääni kuuluu, kun kahlaan lehtikasan poikki. Minun ei tarvitse nuuhkia lehtinippua – muistan muutenkin lehtien hieman kirpeän tuoksun. Multa ja maa.

ace2

Päiväkävely vaihtui vaahterakävelyksi.

ace4

Nuuhkin maahan karisseita lehtiä ja kahlasin  lehtien peittämän nurmikon poikki.

Valokuvaajaa en sentään leikkinyt.

ace3

Sen sijaan katselin puiden latvuksia alhaalta päin!

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *