Rintsikkarakkaus

 

IMG_5369

 

IMG_8082

Se alkoi ihan vaivihkaa. En tiedä tarkkaan milloin, mutta omakotitaloon oli päästävä. Vanhaan. Ja sitten tarkentui, että rintamamiestaloon. Kai se oli se huonejärjestys, kerrokset, selkeys ja ne narisevat portaat. Olin myös antanut itseni ymmärtää, että nämä 40-60-luvulla rakennetut perinnetalot ovat viimeisiä terveitä taloja, joita vuosikymmeniin on rakennettu. Näiden talojen historiakin oli kiehtova ja tuntui hyvältä ostaa pala Suomen historiaa -jotain jolla on tarina ja jotain, jonka joku on rakkaudella rakentanut.

Muutimme Etelä-Helsingin Iso-Roobertinkadulta Itä-Helsingin lintukotomaiseen omakotitalolähiöön vuonna 2005. Tiedättekö, se romanttinen ajatus siitä, että ” tämähän on ihan asuttavassa kunnossa” ja ” laitellaan tätä pikkuhiljaa”. Niinhän siinä tavallaan kävikin.

IMG_2235

IMG_7870

Ensin revimme pois kaikki 1978-luvun aikaiset pinnat oviaukkojen kaariholveja ja samettipintaisia tapetteja myöten. Kellarin lattiat, kylppäri ja sauna laitettiin uusiksi myös. Pintaremontti valmistui neljässä kuukaudessa. Viimeiseksi revimme pois puuportaiden muovimaton.

Muutaman vuoden jälkeen piti kahdelle lapselle saada omat huoneet. Muutimme yläkerran ison makuuhuoneen kahdeksi ja uusimme kattoeristeitä. Siinä samassa tehtiin ikkunat. Siitä remontista toivuttiin jonkun aikaa. Makseltiin osamaksuja.

Seuraavaksi vaihtui öljypannun moottori. Se aiheutti vuoden sisään kaksi putkivuotoa, sillä vanhat putket eivät kestäneet uutta painetta. Sitten vuosi katto. Ilmeisesti uusien ikkunaeristeiden asennusvirheen vuoksi ( arvatkaa myönsikö ikkunafirma virhettä koskaan). Tässä vaiheessa alkoi hieman pelottaa. Matkoille lähteminen oli yhtä huolta ja öljypannun kanssa tapeltiin kaikki talvet. Talvisin oli aina kylmä. Öljylasku oli valtava.

IMG_5850

IMG_3772

IMG_8409

Sitten alettiin haaveilla kokonaisvaltaisesta saneerauksesta.

Saneeraus alkoi vuonna 2015 ja jatkui kaksi vuotta. Talo koki aikamoisen muodonmuutoksen. Kaikki pyrittiin kuitenkin tekemään talon aikakautta ja tyyliä kunnioitten. Yhdeksän kuukautta joka päivä, saapuivat remonttimiehet pihaan klo 6.45. No, oli siinä viikonloput välissä ja joku loma. Pihan puolen viemärit ja ulkovuoraus tehtiin myöhemmin parissa osassa. Pihaa ollaan saamassa kuntoon juuri nyt. Nurmikon siemenet on jo kylvetty. Ensi kesänä maalataan talo vielä kertaalleen. Kun ensi kesä lasketaan mukaan, on remontti ollut päällä neljä kesää. Ja sitten voidaankin varmasti jo alkaa kunnostaa jotakin jo rapistuvaa kohtaa.

Mutta silti, en vaihtaisi tätä asumismuotoa mihinkään. En myöskään uuteen omakotitaloon. En osaisi asua ihan uudessa. En tiedä miksi, kai se on se talon sielu ja siellä eletyt elämät se, että talo tuntui kodilta heti sinne astuessani. Mikään uusi talo ei ole aiheuttanut minulle sitä tunnetta.

Kun saneerauksen lopuksi meille asennettiin uudet lautalattiat, en pitänyt niistä ollenkaan sillä ne tuntuivat liian uusilta, liian siisteiltä ja suorilta. Luojan kiitos elämä on nyt jo kuluttanut niitä ja hieman liian vaalea harmaa maali on alkanut elää, eikä joka ikinen likatahra tai koirankarva näy niin helposti. Lattia on alkanut narisemaankin joistain kohdin. Ei tämä ole pikkutarkan tai pedantin hommaa tämä täällä asuminen. Talo on vinokin. Jollekin se olisi kynnyskysymys, meille ei.

Täältä pääset ison saneerauksen alkutaipaleelle, vuoteen 2015.

IMG_8435

Omakotiasujan terveiset Helsingin vedelle ja rakennusvirastolle

IMG_3298

Ei ole kovin riemastuttavaa huomata, että vuoden saneeraamisen jälkeen, remontin täydellinen loppuunvieminen jää kiinni kahdesta metristä putkistoa, joka sijaitsee tien alla, tonttimme ulkopuolella kaupungin alueella. Ja jo tässä vaiheessa pyydän anteeksi mahdollisia termivirheitä asiaan liittyen. En ole ammatilainen, vaikka toki vuoden saneeraamisen jälkeen ehkä pitäisi olla jo termitkin kunnossa. Yritän parhaani mukaan kuitenkin selittää asian oikein.

Kyse on siis siitä, että talomme ulkopuolella olevat vesi-, viemäri-, ja hulevesiputket (hulevesiputki oli kokonaan uusi, sillä teimme salaojat) uusittiin ja ne piti tietysti liittää kaupungin viemäreihin ja vesiputkiin. Reitti putkien liittämiskohtaan, eli tontilta kaupungin kaivolle ja -vesiputkeen, on niin hankalakulkuinen, että sinne saakka ei päästy kaivamaan. Putket talolta tontin rajalle uusittiin kyllä, mutta liitoskohta jouduttiin tekemään tontin rajalle vanhoihin putkiin, eikä niitä siis liitetty kaupungin viemäriin tai vesiputkeen suoraan.

Ja miksi näin?

Tonttimme rajan ja kaupungin viemärien ja vesiputken välissä tien alla on kaksi kerrosta 2 metriä leveää kaapelimattoa. Siis sähkökaapeleita, nettikaapeleita ja mitä näitä nyt on. Kaapelimattojen ali ei voinut kaivaa viemärin luo, eikä viemärin ja kaapeleiden välistä mahtunut kaivamaan. Mikään kone ei mahtunut tekemään töitä, puhumattakaan ihmisestä. Lapsen kokoinen mies olisi voinut mahdollisesti lusikalla kaivaa kolmen metrin syvyyteen, mutta henkensä uhalla. Sitten olisi vielä pitänyt tehdä putkiliitostyöt.

Lopputulos

Näin ollen, meistä riippumattomista syistä, meillä on pari metriä vanhaa putkistoa kontollamme. Jos jonain päivänä joku näistä kahdesta vanhasta putkesta hajoaa tien alla, on vastuu meidän. Ei kaupungin. Ei Helsingin veden. Ei rakennusviraston. Ei vakuutusyhtiön. Meidän. Tämä tekee meille jonain päivänä monen kymmenen tuhannen laskun ja mikä pahinta, se tulee yllättäen.

Ehdotus

Tontin rajojen ulkopuolisten putkien ei pitäisi kuulua tontin omistajalle, vaan kaupungille. Omakotitalojen omistajille tämä on aivan käsittämättömän suuri vastuu, joka ei mielestäni kuulu meille. Koska kaupunki on rakennuttanut meidän putkien päälle, alle ja ympärille ylitsepääsemättömät esteet joita on mahdoton purkaa, niin kyllä tässä nyt jotenkin pitäisi kaupungin tulla vastaan. Enhän minäkään laajenna taloani tielle ja totea kaupungille, että ”rakentakaa tunneli”.

Kaiken kukkuraksi, kun Hsy:lle selvisi, että putkiliitoksia ei viedäkkään loppuun sakka, minulle soitettiin hyvin närkästynyt ja vihainen puhelu. Virkailija oli kovasti sitä mieltä, että otamme ison riskin ja että kyllä näitä on ennenkin nähty ja haukkui urakoitsijaani laiskaksi ja viitsimättömäksi. Olisi itse tullut katsomaan tilannetta. Jopa minä näin, että tilanne on mahdoton.

Eipä tässä kai muuta voi kuin toivoa parasta. 58-vuotias vesiputki oli savimaan vuoksi kuulemma erinomaisessa kunnossa -yritti urakotsija lohduttaa. Viemäristä ei ollut puhetta.

 

(Kuvassa näkyy ensimmäinen kaapelimatto. Sen tällä puolella on kaupungin kaivot ja vesiputki, johon putket pihalta pitäisi liittää. Toinen kaapelimatto on reilun metrin verran näkyvän maton alla)