KALUSTE, JOSTA EN LUOPUISI

Jutta kirjoitteli jokin aika sitten blogissaan kalusteesta, josta ei luopuisi, ja heitti samalla haasteen eteenpäin muille bloggaajille. Aihe jäi nakertamaan pääkoppaani ja sai minut miettimään omia kalusteitani ja suhdettani niihin. Kuinka tärkeitä kalusteet ovat minulle, mistä voisin luopua tarvittaessa ja onko joukossa jotakin, josta en mistään hinnasta luopuisi?

Viime aikoina kalusteita on tullut tuuletettua oikein urakalla. Muuttaessamme viime kesänä pois vanhasta talostamme myimme useita kalusteitamme talon ostaneelle pariskunnalle. Vanha sohvakin löysi samassa rytäkässä uuden omistajan, hyvä näin, sillä se ei olisi tänne vuokra-asuntoon mahtunutkaan. Tällä hetkellä osa kalusteistamme on varastossa ja osa täällä kotona – eipä niitä niin kamalasti enää olekaan jäljellä. Uuteen kotiin muutettaessa hankintalista onkin pitkä kuin nälkävuosi. Onneksi tietyt peruskalusteet on plakkarissa, mutta isoja hankintoja on silti edessä: sohvaa, isompaa ruokapöytää, mattoa ja nojatuolia, eli suurin piirtein kaikkea, mitä oleskelutiloissa nyt yleensä tarvitaan.

Tavaroiden mennessä kiertoon huomasin, että en ole oikeastaan kovin kiintynyt niihin. Arvostan ajattomuutta ja kestävää designia; sitä, että kerran hankittu kestää vuosikymmeniä. Siitä huolimatta ei ollut ollenkaan vaikeaa myydä vaikkapa pitkäksi ajaksi tarkoitettua sohvaa tai hyllyjärjestelmää. Tiesin, että niille ei tule löytymään jatkossa sopivaa paikkaa, joten miksi hillota niitä turhaan varastossa. Parempi pistää tavara kiertoon ja miettiä uuteen sopivammat ratkaisut. Laadukkaiden tuotteiden parhaita puolia on, että ne saa helposti kierrätettyä eteenpäin; ne eivät siis todellakaan ole kertakäyttökamaa, vaikka käyttöikä jäisikin jostain syystä omalla kohdalla lyhyemmäksi. 

Palatakseni takaisin alun ajatukseen – katsoessani ympärilleni en oikein osaa sanoa, onko minulla mitään kalustetta, josta en tiukan paikan tullen voisi luopua. Toisiin tietysti liittyy enemmän muistoja kuin toisiin, mutta en näe tarvetta takertua materiaan, varsinkaan mihinkään uutena ostettuun. Vanhat kalusteet ovat tietysti asia erikseen, niissä on mukana aina tietty tunnearvo ja uniikkius. Sanoisinkin, että valintani osuisikin johonkin näistä, ehkäpä alla olevan kuvan vanhaan senkkiin, jonka olen omin käsin kunnostanut. Sekään tosin ei ole suvun perintökaluste, vaan onnekas kirppislöytö, joten luopuminen ei olisi senkään kohdalla ihan mahdotonta. Uutena ostetuista vahvimmaksi ehdokkaaksi nousee toisessa kuvassa näkyvä Swedesen sohvapöytä tai Eamesin DSR-tuolit, jotka hankittiin pitkän haaveilun jälkeen silloiseen vuokrakaksioomme muistaakseni jo kahdeksisen vuotta sitten. Vaikka tuolit ovat nykymuodin mukaan jo aika nähdyt, ovat ne kulkeneet matkassa jo niin pitkään, että niihin on tullut tietty tunneside. Se tuntuu hyvältä.

On mukavaa, että tietyt kalusteet seuraavat perässä vuosi toisensa jälkeen. Tämä on myös kestävää, ekologista ja kaikinpuolin fiksua ajattelua. Toisinaan on kuitenkin myös virkistävää uudistaa ja uudistua. Kestävien klassikoiden, perintökalusteiden ja vaihtuvien esineiden kombo taitaakin olla minulla se toimivin. Haluan ympäröidä itseni kalusteilla, jotka tarkoittavat jotain, mutta samalla myös nauttia sisustamisesta ja muuttuvasta kodista. Sillä se on minulle intohimo ja ilon ja innostuksen tuoja, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. Ainakaan minusta.

Kuinkas siellä, osaatteko te nimetä yhden kalusteen, josta ette luopuisi? Vai meneekö homma minun tapaan vähän mutkikkaammaksi? Haasteen saa napata vapaasti eteenpäin ja ajatuksia vaihtaa kommenttikentässä!