Valoja pimeyteen

Minulla on kamala kiire ja into jo laittaa taloon jouluvaloja, mutta jotenkin koitan jaksaa sinnitellä ilman joulukuun alkuun saakka.
Jouluvaloja odotellessa olen vaivannut päätäni ajatuksella pihavaloista. Ratsastuskentällä on kyllä valot, ja rakennusten seinissä, mutta kyllä tontilla iltaisin on monta nurkkaa missä on ihan säkkipimeää. Otsalamppu on täällä päin verrattavissa kovemman luokan muotiasusteeseen mutta sekin unohtuu niin kovin usein sisälle. Kun astuu eteenpäin jonnekin mistä ei näe mitään pitää vain ajatella miten tätä polkua aina ennenkin on kävellyt ja nostaa jalkaa vähän korkeammalle sen tutun kiven kohdalla. Pihavalot siis varmasti tulevat, kunhan aika ja raha antaa myöten, mutta ne saa onneksi myös pois päältä.
Kun asuin Helsingissä kaipasin täyttä pimeyttä. Minusta tuntui ettei oikea yö tule koskaan, katulamput paloivat aina ja yölläkin ikkunasta kurkki valoa sisälle. Täällä ei ole sitä ongelmaa. Meillä on Tuukan kanssa jo vuosia ollut tapana iltatallilta tullessa jäädä talviyöhön makaamaan lumihankeen toppahaalareissamme ja ihan vaan katsella tähtiä. Viime talvena Helga ihaili meidän kanssamme kuutamoa ja kysyi mitä kuun sisällä on? Tuukka vastasi että kai se on vähän niin kuin kiveä. Seuraavana päivänä Helga selitti minulle että kuulla on maha täynnä kiviä. Tänä talvena jo Hilmakin on jo sen verran iso että kiviä syönyt kuu ja tähdet alkavat kiinnostaa. Niinpä meitä loikoilee tänä talvena siellä lumihangessa viisi kappaletta!