Paras ja surullisin joulu ikinä

Sanoin Tuukalle loppiaisena, joululomamme viimeisenä päivänä, että minusta meillä oli paras joulu ikinä. Hurjaa sanoa niin päivä sen jälkeen, kun olimme haudanneet rakkaan Loco- koiramme, mutta totta se on.

Tuntuu etuoikeutetulta saada asua tässä talossa ja viettää siellä joulu koko perheellä. Kirppukin pääsi pitkästä aikaa meille jouluaatoksi. Lapset ovat vielä kaikki sen ikäisiä että kiipeävät syliin ja pitävät meitä cooleina tyyppeinä. Olimme aika lailla koko ajan kotona, teimme tallihommia ja löhöilimme paljon. Laskin loman aikana enemmän pulkkamäkeä kun koko elämässäni tätä ennen. Siitä tuli jokapäiväinen rutiini, aina aamutallin jälkeen, (joskus myös keskellä päivää) ja illalla vielä iltatallin jälkeen, koko perhe laskee, kaikilla mahdollisilla välineillä, yksin ja yhdessä. Älyttömän hyvää liikuntaa ja aina vaan mukavaa. Tähän kun vielä lisää siskojen perheiden vierailun sekä ystävien kanssa vietetyt uuden vuoden juhlat, on tuloksena paras joulu ikinä.

Ja sitten se Loco. Vasta kun olemme vähän toipuneet Dedon poistumisesta, tuli yllättäen Locon vuoro. 13 vuotta se luppakorva on vahtinut vierestä meidän touhujamme. Se on  väsymättä valvonut lastenvaunujen alla pihalla, avustanut tallihommissa ajamalla hepat tarhoihin (paimenkoira kun oli), juossut mukana kaikki ratsastusretket ja nukkunut illat  vuorotellen meidän makkarin nurkassa ja lasten sängyssä. Nöyrä, uskollinen ja viisas, sekä sydäntä särkevän kaunis koira. Sellainen ystävä, jonka loppu voi tulla  vain täydellisen joulun päätteeksi. Kun on ehditty olla kaikki yhdessä, rapsutettu, leikitty löhöilty päiväkausia sohvalla ja syöty vähän liikaa puruluita.  Silloin voi antaa periksi. Antaa syövän voittaa ja kertoa perheelleen, että nyt olen oikeasti kipeä.