Blogit
Olgan kotona

Neljänkympin kriisi

Täytin toissapäivänä 38 vuotta ja minulla on neljänkympin kriisi. Etuajassa, tiedän, mutta aloittelen ajoissa että homma olisi selkeämpää sitten kun se pyöreä luku tulee täyteen.

En kestä ajan kulumista. En kestä, koska pidän jokaisesta päivästäni niin paljon, että ajatus siitä että tämäkin aika on ohimenevää on ahdistava. Muistelen asioita 20 vuoden takaa. Juuri äsken minä olin 19-vuotias, muutin Helsinkiin ja haaveilin teatterikoulusta. Nyt asun täällä ja olen melkein nelikymppinen perheenäiti. Mieli on sama kuin 20 vuotta sitten, haaveita piisaa, kaikki on sopivasti kesken. Siinä keskeneräisyydessä ajatus omien pienten lasten kasvamisesta ja omasta ja rakkaiden vanhenemisesta on sietämätön. Miten ehtisin tehdä kaiken, miksi pitää ylipäätään ehtiä, koska kaikki on kuitenkin ohimenevää? Tavallaan on ihan sama mitä kuoleman jälkeen on tai ei ole, minä pidän tästä elämästä enkä itsekkäästi kestä ajatusta siitä että se joskus loppuu.

Olen samaan aikaan levollinen ja kauhuissani. Tiedän että näin sen kuuluu mennä, tiedostus omasta pienuudesta on tuskallista. Silti olen onnellinen ja tuntuu että pienikin on tärkeä ja kaikki mitä teen, sanon, tai saan aikaan on omassa mittakaavassaan merkityksellistä. Lasten kanssa tehty maja, kahvihetki naapurin Mirjan kanssa, tallityöntekijäni Emman kanssa käyty pitkä keskustelu ja Tuukan soitto kesken työpäivän ilman mitään asiaa. Nyt avasin koneen ja kirjoitin mitä ajattelen, niin kuin aina. Koska kaikki muu tuntuisi teeskentelyltä.

Tällainen on minun elämäni nyt, 38-vuotiaana, ja minä rakastan sitä.

Kommentit (15)

  1. Vanha Jäärä

    Aika menee eteenpäin – mutta tuosta kuvastakin huomaa, että maailmankaikkeus on myös syklinen, kuten itämailla aatellaan. Mä luulin ihan vilpittömästi, että olette teettäneet Torstista jonkinlaisen retrovalokuvan. Mutta se olikin Torstin äiti. Pieni osa nykyistä Olgaa elää vuosien ja vuosienkin päästä Torstin ja Helkan ja Hilman lapsenlapsenlapsenlapsenlapsissa. Niin se menee. Sinä elät aikasi, mutta sinusta jää jälki.

  2. mörri

    Kiitos ensin Olgalle ja koko perheelle, olette avanneet ovenne meille. Blogia aina odotellellessa…
    Mutta voin lohduttaa teitä nelikymppisiä, elämä jatkuu, 50vee tuli joulukuussa täys, pillifarkut on ja pysyy. Leikkisä asenne elämään, perhe, työ ja lähipiiri. Maailma.

    Ja myös se, että oma rakas soittaa ilman asiaa 🙂

  3. Olga Temonen

    KIITOS! Kaikille kommentteja kirjoittaneille yhteisesti, ihan itku kurkussa luin teidän kannustuksia ja ajatuksia täältä. Olen saanut kirjoituksesta muutenkin todella paljon kivaa palautetta, kannatti uskaltaa kirjoittaa. Kiva huomata että en ole yksin elämänpohdintojeni kanssa. Nyt kuulkaas jatketaan ilolla kevättä kohti, siinä ne kriisit unohtuu. Kiitos vielä. Olga

  4. eila

    .. tämä ikä ja unelmat..”MIETIN USEIN ,MIKSI LINNUT OVAT PAIKOILLAAN ,KUN VOISIVAT LENTÄÄ MIHIN TAHANSA MAAILMASSA.SITTEN KYSYN SAMAN KYSYMYKSEN ITSELTÄNI” Harum Yahya
    Olen aina katsonut tuota teidän suloista Torstia että ompa isänsä näköineen poika.. kunnes näin tuon lapsuuden kuvasi!

  5. Johanna

    Täytin juuri 40. Minulla on 2 pientä lasta. Vanhempani ovat jo vanhoja ja askel on heillä lyhentynyt. Keski-ikä on alkanut ja pelottaa, mitä se tuo tullessaan. Ei uskalla edes ääneen sanoa pahimpia pelkoja mm. vanhempien poistumista. Tähän asti sitä on tottunut, että tietyt asiat vain ovat siinä. Enää mikään ei ole varmaa. Ei oma terveys, ei vanhempien olemassaolo. Kaikki on katoavaa. Toivoa antaa se, että samanlaista se on muillakin ja se, että yrittää jaksaa uskoa elämään kuoleman jälkeen. Paremmin ei voisi asiaa sanoa, kuin Raamatussa sanotaan: ”Ihmisen elämä on kuin ruohon korsi, kun tuuli käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne…”

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *