Naulakapina

Minä tykkään kamalasti naulaamisesta. Tiedättehän miten pikkulapset innostuvat hakkaamaan sellaista lelua missä “naulataan” muovitolppia puisen lelulevyn läpi. Samalla lailla touhu jaksaa innostaa myös minua, tosin ihan oikeilla nauloilla ja vasaralla. Se on yksinkertaista, hauskaa ja hommassa kehittyy ja kokee onnistumisia, sopii siis lapsille ja minulle. 

Ei minulta elämästä ole naulaamista puuttunut. Lapsuudenkodissa aitatalkoot olivat yhtä paukuttelua ja muutenkin, kokoajan sielläkin korjattiin kaikkea. Naulaamisharrastukseni koki kuitenkin valtavan kolauksen siina kohtaa kun tutustuin Tuukkaan. Tuukka on ruuvimiehiä. 

Tälle Tuukan naulavastaisuudelle riittää perusteluja. “Niitä on niin vaikea irrottaa” on yleisin. Laudat halkeavat, eivät pysy niin hyvin, on kuulemma hidastakin (on kai jos ei osaa naulata niin kuin pitäisi…?) On hidasta tai ei, olen pikkuhiljaa kääntynyt huomaamattani täysin ruuvien puoleen, on omat akkuporakoneet ja ruuvia joka lähtöön ja ei siinä mitään.

Eilen päätin tehdä ylimääräisille kesäkurpitsan taimille jämälaudoista uuden istutuslaatikon. Hetken mielijohteesta tartuinkin akkuporakoneen sijaan vasaraan. Tuukka ei ollut kotona ja oloni oli kuin pikkurikollisella kun naulasin innosta pihisten laatikon kasaan. Ja miten kivaa minulla oli! Ei ollut erilaisia päitä, aina väärän kokoisia ristejä tai torxeja. Oli vain hyviä nauloja ja kunnon vasara. Tunnustin tekoni Tuukalle illalla ja sitä jaksoi naurattaa. Oli muuten nopeaa, mukavaa ja purkutyön lupasin hoitaa itse.