Meille kuuluu “ihan hyvää”!

Uuh minkä kuvan löysin tähän! Me kasvihuonetta rakentamassa vuonna 2006!

Annoin eilen haastattelun Apteekki-lehteen, ja toimittaja kysyi parisuhteesta. Että mitä ajattelen siitä, ja niin kuin etttä “miten teillä menee?” Sattuipa sopivasti tuo kysymys, koska olimme puhuneet Tuukan kanssa aiheesta viime aikoina tosi paljon. Keskustelu oli alkanut tuttavien eroamisista, parisuhde ei ole itsestäänselvyys ja tuollaisessa kohdassa sitä katsoo itsekin peiliin ja miettii että käykö meille joskus niin? Kestääkö tämä, mitä meillä nyt on?

Lisäksi kävin lounaalla hyvän ystäväni kanssa, joka on vireää elämää viettävä sinkku. Juorusimme tuttujen eroista ja uskottomuuksista, ja ystävä kertoi uusimmista suhdekuvioistaan. Siinä ystävän seikkailuja kuunnellessa sitä huomaa ajattelevansa, että onpas minun elämäni turvallisen tylsää. Kun sitten tulee minun vuoroni kertoa kuulumisia, tylsä vastaukseni kuuluu että: Ihan hyvää! Paljon kiirettä, mutta hyvää kuuluu. Tuossa tilanteessa yhtäkkiä tunsin, että minun täytyy alkaa selittelemään sitä, että kuuluu hyvää ja sitä, että olen tavallisesti siinä samassa vanhassa parisuhteessa, eikä minulla ole aikomustakaan lähteä tästä tilanteesta mihinkään.

Kerroin ystävälleni esimerkin, millaista on “ihan hyvää” arkeni nyt. Menimme viime viikolla koko perheellä pitkästä aikaa ulos syömään. Arki-iltana, tyhjään thaimaalaiseen ravintolaan. Siellä istuessamme kaikki viisi, minä, Tuukka ja kolme lasta, nauroimme lasten hulvattomille jutuille (mm. Hilman “jos Babuska (anoppini) alkaisi räppäriksi”- imitaatiolle) ja minä ajattelin, että onpas meillä kivaa yhdessä, enkä olisi missään muualla maailmassa mieluummin. Silti ystävälle kerrottuna kaikki tämä kuulosti omaan korvaan vain selittelyltä. "Että juu, olen ollut 12 vuotta saman miehen kanssa ja lapsemme ovat ihania ja perhe on mahtava juttu, emmekä ole yhdessä vain lasten takia vaan myös toistemme takia ja että kyllä, suhteessa välillä on latteampiakin hetkiä, mutta aina vaan sitä jaksaa myös innostua siitä uudelleen." Vedin henkeä ja avasin tätä tuntuu selittelyltä -ajatusta ystävälleni, ja hän oli tietysti eri mieltä.

Jäin silti miettimään asiaa ja tilitin sitä kotona Tuukalle. Ja siitä alkoi pitkä keskustelu parisuhteesta. Vaikka kuinka asiaa kääntelimme, lopputulema oli aina se, että onnellisia ollaan, juuri näin. Onneksi on ystäviä joiden kautta voimme myötäelää niitä villimpiä kuvioita. Meille kuuluu ”ihan hyvää”.