Junamatka
Joskus se, että pienten lasteni maailma rajoittuu pitkälti kotipihapiiriin näyttäytyy hauskalla tavalla. Menimme vähän aika sitten Hilman ja Helgan kanssa junalla Helsinkiin. Ajatus oli mennä viettämään iltaa minun siskoni luokse. Koska Tuukka työpäivän päätteeksi oli jo valmiiksi autoineen Helsingissä, ajattelimme että meidän kolmen sinne saapuminen junalla on hyvä ja hauska vaihtoehto.
Edellisestä junamatkasta oli sen verran aikaa, että kumpikaan ei muistanut siitä mitään. Niinpä neidit lähtivät reissuun avoimin mielin, Dinojuna-tietopohjalta (lasten animaatiosarja). Jo Kausalan asemalla oli jännittävää. Jouduimme odottamaan myöhässä olevaa junaa, ja saimme siinä odotellessa elämyksen: Kökötimme laiturilla, molemmat lapset minun kainalossani kun viereiseltä raiteelta n. 5 metrin päästä meistä syöksyi ohi Pendolino. Ilmavirta oli huikea eikä Hilma sanonut mitään pitkään aikaan.
Junassa oleminen täytti kaikki odotukset. Hilmakin alkoi taas puhumaan, hän hoki taukoamatta että ”tää juna on liian valtava”. Tytöt saivat omat kilpikonnalippunsa, ja konnari leimasi liput, aivan kuten Dinojunassakin tehdään.
Kanssamatkustajat saivat pidätellä nauruaan kun minä yritin vastailla minimatkustajien vaikeisiin kysymyksiin: Mikä tämän junan kuljettajan nimi on? Miksi täällä ei ole turvavöitä? Miksi tällä junalla ei ollut silmiä, nenää ja suuta? Äiti miksi tuolla tädillä on ihan Saima-tädin pää?
Ensi viikolla mennään junalla Kouvolaan. Tällä kertaa mukaan pääsee myös sijaistyttömme Kirppu, sekä Babuska. Sinne mennään ostamaan tytöille uusia sukkahousuja koska ”melkein kaikissa vanhoissa on reikä”.
Onpa ollut seikkailua kerrakseen. Itse en omia ensimmäisiä junareissujani muista, mutta silloinen kanssamatkustajani muistelee erästä tapausta yhä – eikä vielä tänäkään päivänä ole toipunut niin että lähtisi kanssani minnekään junalla. Junassa oli ollut kalju, iäkkäämpi herrasmies, joka minun lapsensilmissäni oli ollut ilmielävä ja teeveestä tuttu presidentti Kekkonen. Selvähän se että olin lyöttäytynyt juttusille hänen kanssaan ja viime lopulta kiskonut väkisin kanssani matkustaneen aikuisenkin tekemään tuttavuutta mukavaksi tyypiksi osoittautuneen “Urkin” kanssa. Siinä lienevät valtakunnan asiat tulleet selvitetyiksi.
Kuulostaa hauskalta ja samalla myös tutulta! Asumme myös maalla ja elämme melko – hmmm. .. kai hidasta elämää johon ei sisälly hirvittävästi mitään menoja vaan elämä on tosiaan aika paljon akselia koulu-päiväkoti-koti. Esikoinenkin kun on vasta ensimmäisellä luokalla. Emme myöskään ole lähteneet mihinkään hurjaan harrastusrumbaan ja sitäkin kautta kulkemiset on aika vähäisiä. Meillä tuo “maalaistollous” näkyy varsinkin kaupungeissa käydessä. Pojilla (7v. ja 5v.) ei ole mitään käsitystä miten kaupungissa pitäisi liikkua: maltillisesti, varovasti, käsi äidin kädessä jne. He kiipeilevät kuin apinat liikennemerkeissä, tolpissa, hyppivät ja pomppivat ja singahtelevat miten sattuu, eivät osaa varoa vastaantulijoita tai ohikulkijoita. Jokainen kaupungissa käynti on shokki ja jokaisella kerralla myös tajuaa että turha kiihtyä, eiväthän he voi tietää miten ja miksi kun omalla tontilla ja kyläraitilla voi tosiaankin mellastaa miten sattuu…