Hilman sairaalareissu

Olimme lähdössä keskiviikkona rouva presidentti -elokuvan ensi-iltaan. Hilma oli potenut kovaa kuumetta ilman flunssaoireita jo kaksi päivää ja kun aamulla tyttö oli edelleen tulikuuma, tiesin heti että minulta jää ensi-iltajuhlallisuudet väliin. Ajeltiin Hilman kanssa terveyskeskuksen kautta keskussairaalaan ja sinne jäätiin pidemmäksi aikaa. Mitään selkeää syytä kuumeeseen ja korkeisiin tulehdusarvoihin ei oke löytynyt, osa laboratoriotesteistä valmistuu vasta ensi viikolla. Kolmen vuorokauden yhtäjaksoinen äiti-tytär laatuaika reilun 10 neliön huoneessa oli opettavainen kokemus. Infektio-osastolla ei suositella käytävillä liikuskelua joten olimme todellakin neljän seinän sisällä.
Olen ajatellut suurella kunnioituksella pitkäaikaissairaita lapsia ja heidän vanhempiaan. Sairaalaelämä eristää totaalisesti oikeasta elämästä, tekeminen ja leikit sairaan lapsen kanssa ovat hyvin rajallisia, joten aika kuluu hitaasti, sitä muuttuu väsyneeksi ja sairaan oloiseksi itsekin, ajatus jumittaa, hoitajat vaihtuvat. Pahinta kuitenkin on nähdä oma lapsi kipeänä, piikitettävänä ja taas kipeämpänä ja todeta, ettei voi siinä hetkessä auttaa muuten kun olemalla tukena ja yksinkertaisesti paikalla.
Eilisestä alkaen oli jo rennompaa, potilas alkoi hyväksyä piikit ja muut systeemit, hoitajat alkoivat tulla tutuiksi ja Hilma lakkasi pyytämästä kokoajan kotiin. Olemme siis kerrankin levänneet kunnolla, lukeneet kirjoja, katsoneet Bambi- videon kolmeen kertaan ja hoitaneet Herra Hakkaraista ja muita leluja niin, että ne ainakin voivat paremmin kuin koskaan (Ihanat hoitajat lainasivat myös “pepospooppia”!)
Ja mikä parasta, Hilman kuume sekä tulehdusarvot ovat laskeneet niin hyvin, että saimme tänään luvan lähteä kotiin. Ei voi muuta sanoa kun että olipa mah-ta-vaa tulla kotiin muun perheen luokse!