Etsintöjä

Minut on vallannut paha tattikuume. Nytkin istun kotona ja kurkin ikkunoista koska sade lakkaisi jotta voisin viedä lapset märkään metsikköön kompuroimaan. Herkkutatteja löytyy tänä vuonna niin hyvin että olisi suorastaan rikollista jättää ne metsään. Lapset tosiaan hidastavat menoa, mutta ne eivät estä sitä. Hilmaa joutuu jonkin verran kantamaan, isommat pysyy jo paremmin pystyssä. Avainasemassa ovat tietenkin eväät, kunnon retkikaakaohetkestä riittää motivaatiota seuraavaankin sienireissuun.
Tuukka on nyt kuvausmatkalla Ugandassa ja niinpä sienestys on hoidettu vaihteeksi tyttöporukalla. Normaalisti minun ja Tuukan sieniretket noudattavat samaa kaavaa: Tuukka etsii sieniä ja minä Tuukkaa. Niinpä lasten kanssa sienestäminen on hyvää vaihtelua, eipähän ole liian kova etenemistahti.

Olemme lähiaikoina etsineet kyllä muutakin kun sieniä. Viime viikonloppuna kävimme koko perhe Kouvolassa asioilla. Oli kaunis ilma ja kotimatkalla Helga heilutteli paperinpalaa auton ikkunasta ja tytöt kikattivat paperin läpätykselle. Pian takapenkin porukka hätääntyi; pieni leluhevonen oli myöskin saanut raitista ilmaa ja pudonnut kyydistä. Minun ja Tuukan kommentti oli tyly. Jos leluheppa heittäytyy 100km vauhdissa valtatiellä ikkunasta, sitä ei ihan heti penkasta löydetä. Jatkoimme matkaa. Helga pyysi useaan otteeseen meitä kääntymään, heppa olisi löydettävä. 10 kilometrin kuluttua Helga taas sanoo: Eikö meidän pitäisi edes yrittää löytää se heppa? Tuukka sanoi: Kyllä, minunkin mielestä meidän pitäisi kyllä edes yrittää.
Tunti tienposkessa ei valitettavasti tuottanut tuloksia. Lapset nukahtivat autoon ja me silti jatkoimme etsintöjä, lopulta oli pakko luovuttaa. Jos joku törmää tiellä nro12 yksinäiseen muovihevoseen, se on sitten meidän!