Dedon muistokirjoitus

Välillä tulee eteen asioita, joista on todella vaikea kirjoittaa. Kuten ehkä blogini ahkerimmat lukijat ovat huomanneet, ei minusta ole kuulunut täällä mitään vähään aikaan. Syy on se, että 13 vuotias dalmatiankoiramme Dedo on kuollut. Koko perhe on surrut asiaa pienessä hiljaisuudessaan jo jonkin aikaa ja vaikka jokainen koiranomistaja tähän osaa varautua, sureminen vie aikaa. Koska Dedo oli todella perheenjäsen, se ansaitsee muistokirjoituksen. Nämä ovat viimeiset hyvästit.

 

Dedo 2005-2018

Dalmatialainen Dedo muutti meille uuteen, vanhaan taloomme pienenä vauhdikkaana dalmatianpentuna syksyllä 2005. Se saatiin puoleen hintaan, koska sen silmän alla oli pyörre väärässä kohtaa ja muutenkaan kasvattaja ei odottanut siitä valioyksilöä. Mutta sellainen siitä meille tuli. Pentu oli lähes vaaleanpunainen, siimahäntäinen pelkuri joka vähitellen saavutti paikan minun ja Tuukan sydämissä.

Dedo oli ensimmäisenä vastassa kun lapset tuotiin synnytyslaitokselta kotiin. Se kesti neljän pienen lapsen kasvut vauvasta leikki-ikäiseksi, otti jokaisen selkään kiipeämisen, korvista ja hännästä vetämisen vastaan rakkauden osoituksena, mitä ne todella olivatkin. Se nuoli naamat ja lämmitti vieressä sohvalla. Kesti kiukuttelut ja ulos työntämiset, oli aina läsnä ja iholla. Se rakasti meitä, jokaista pilkkuaan myöten.

Dedo oli myös käsittämättömän ahne ja röyhkeä koira. Se vei jäätelöt lasten kädestä, ruoat pöydiltä ja rähisi koirakavereilta luut itselleen. Kerran heitin sille vanhentuneen  mozzarella-pallon. Yllätyksekseni se kerrankin sai jotakin ilmasta kiinni. Kuului iso glumps kun koira nielaisi kiireessään koko pallon kokonaisena alas. Olin varma että se tukehtuisi, mutta se kysyi häntä heiluen lisää tätä herkkua.

Dedo oli tärkeä paitsi meille, mutta myös niin monelle muulle. Sen tunkeileva ja kaikkia rakastava persoona valloitti sydämiä meidän kotieläinpihallamme ne 3 kesää mitä Dedo ehti siellä viettää. ”Äiti kato, DALMADIALAINEN!” oli huuto mikä kuului pihalla tuon tuostakin. Monet ihmiset palasivat sinne yhä uudestaan, kuulemma juurikin Dedon takia. Joka kesä mietin, että saisinpa kokea sen kanssa vielä yhden kesän.

Nyt vuodet Dedon kanssa ovat ohi. Dedon sydän pysähtyi Kuusankosken eläinlääkärin asemalla minun ja Tuukan ollessa läsnä. Vasta silloin sen loputon hännän heilutus pysähtyi. Mutta me saimme sen kanssa 13 vuotta. Riemukasta koiran elämää, herkkuja, kepposia, rapsutuksia ja salaa yöllä sänkyyn nukkumaan kiipeämisiä. Ja nyt, kuten lapset sanovat, ”sohvalla on liikaa tilaa”.

Dedo eli täydellisen koiran elämän ja teki sydämestäni pysyvästi pilkullisen.

Dedo tutustuu perheen kuopukseen Helgaan kesällä 2008
Kommentit (19)
  1. Meidän koira tassutteli sateenkaarisillan yli maanantaina, myös 13 vuoden iässä, (ensi viikolla 14)
    Suuri suru, tuntuu fyysisenä ikävänä.. 😢Todellakin perheenjäsen, valloittava, luonteikas…
    Voimia suureen suruun ❤️

  2. Voimia suureen suruunnne. Meillä on myös Dalmatialainen ja voin vain kuvitella sitä tyhjyyttä ja menettämisen tuskaa, jonka ihana pilkku jättää jälkeensä. Onneksi ihanat muistot ja valokuvat jäävät <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *