Näin minusta tuli jouluhullu

Meillä kotonan bloggaajat saivat haasteen heittäytyä tällä viikolla nostalgian vietäviksi. Ajattelin, että helppo nakki, kirjoitan teille siitä, millaisia jouluni olivat, kun olin lapsi.

Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeammalta tehtävä tuntui. Jouluperinteistä kertominen ilman niihin liittyvien tunteiden kuvailua on kuin katsoisi elokuvaa ilman ääntä (enkä nyt puhu Chaplinista ja Buster Keatonista!)

Joulu on niin paljon enemmän kuin tekoja tai vuodesta toiseen samanlaisena toistuvia perinteitä. Jos kerron mummuni samettisesta luumukiisselistä, jonka salaisuus on sen sekaan vispatussa kermavaahdossa, minun on yritettävä kertoa myös siitä turvallisuudentunteesta, jonka mummun määrätietoiset mutta rauhalliset askareet keittiössä antoivat pienelle lapselle.

Jos kerron aattoillan hartaudesta, johon joka joulu halusin osallistua, minun on jotenkin löydettävä sanat myös sille, miten hyvältä tuntui jo lapsena tietää paikkansa sukupolvien ketjussa. Miten tärkeää oli kuulla vuodesta toiseen tarinoita haudoissa lepäävistä isoisovanhemmista, sodassa kaatuneesta isosedästä ja kaikista muista, jotka olivat olleet täällä ennen minua. Miten turvalliselta tuntui tarttua lumen kastelemalla lapasella mummun käteen ja kysyä: ”Joko kohta saa lahjoja?”

Lapsuuteni jouluja määrittää ehdottoman rakkauden tunne. Olin pitkään perheeni ja sukuni ainoa lapsi, ja kasvoin nauttien isovanhempieni ja enojeni jakamattomasta huomiosta ja ihailusta. Kun lapsesta asti marinoituu tunteessa, että on hyväksytty ja riittävä omana itsenään, se kantaa vielä aikuisenakin.

Mitä siis kertoisin lapsuuteni jouluista? Ne olivat täynnä toimintaa: Aamupäivällä toiseen mummolaan kahville ja ensimmäiselle hautausmaakäynnille, puolen päivän jälkeen pikainen huilaus kotona ja iltapäivällä kohti toista mummolaani. Äiti veljineen yhdessä, puhetta ja naurua, jouluateria ja sen jälkeen minun esittämiäni yhden naisen joulukuvaelmia (sori siitä, suku). Sauna, lahjat, hartaus – vaihtelevassa järjestyksessä. Illalla kotiin uupuneena, mutta onnellisena. Joulupäivänä aaton täydellinen vastakohta – rauha, hiljaisuus, hitaasti napsuvat sekunnit kellossa.

Varhaislapsuuteni taitaa selittää rakkauteni jouluun. Niinäkin vuosina, kun perheenjäsenen kuolema on kietonut koko joulun harmaaseen sumuun, olen uskaltanut heittäytyä tutun tunteen kannateltavaksi.

Tärkein jouluperinteeni lapsilleni onkin tässä. Toivon heidän tuntevan, että me aikuiset heidän ympärillään antaudumme sadun vietäviksi edes kerran vuodessa, ja rakennamme keskelle pimeintä vuodenaikaa maailman, jossa syödään konvehteja aamupalaksi, tuodaan metsän puu keskelle olohuonetta, hipsutellaan kynttilöiden valossa pitkälle yöhön ja kietoudutaan edellisvuosien joulumuistoihin kuin lämpimiin viltteihin. Näistä hetkistä syntyvät minun parhaat joulumuistoni.

 

Herättikö kirjoitus ajatuksia? Tee minut iloiseksi ja jätä kommentti. Luen mielelläni, mitkä asiat sinulle ovat joulussa tärkeintä.

Kommentit (2)
  1. Onneli Winter/ onnelin elämää
    29.9.2018, 06:59

    Voi… kyllä ne lapsuuden joulut oli ihania. Silloin oli poikkeuksellisesti tarjolla kokoajan marmeladia, pähkinöitä, viikunoita ja taateleita… arkena sai todella harvoin. Äidin ja siskojen kanssa leivottiin hirmuiset määrät pipareita…muistan vieläkin sen tunnelman keittiössä. Aattoilta sujui aina rauhallisesti saman kaavan mukaan ja sitten viimeiseksi vasta lahjat. Jokaisen lahjan avaamista seurattiin aina tarkasti ja muistan vieläkin ilmeitä tiettyjen pakettien sisältöjen paljastuttua 😉 Nostalgiaa joka säilyy toivottavasti päässäni loppuun asti <3

    1. elisa miinin
      30.9.2018, 09:19

      Ihania muistoja <3 Kiitos, kun kerroit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *