Pesänrakennusviettiä ja hermoilua
Voi tätä raskaana olevan hermoilua ja hormonisekoilua! Kaikkeen sitä nainen joutuukin, ei voi muuta sanoa.
Palailtiin tuossa just mökiltä ja ensi töikseni kauheassa kuumuudessa, kun muutenkin henki ei kulje eikä jalat kanna, iski hirveä pesänrakennusvietti! Miehelle tuskailin että mun huone ei ehdi valmistua ennen vauvan syntymää, ja pelkästään keskeneräiseen vauvan huoneeseen meno aiheutti stressiä.
Viime viikolla iski ihan hillitön ja hikoiluttava ”apua tää pitäisi vielä synnyttääkin”-paniikki ja nyt iski ”apua tää oikeasti syntyy kohta”-paniikki. Mä en todella tiedä miten muu perhe tulee kestämään mua nämä loput viikot… Nyt ollaan siis viikolla 32.
Mies ymmärtäväisesti lähti samantein mun kanssa mun huoneen kimppuun. Järjesteltiin vähän tilaa remppakaaokseen (no mä lähinnä kykenin puuskuttaen lakaisemaan lattioita) ja mies jäi rapsuttelemaan lattiaa ja kattoa. Minä siirryin entiseen hoitolasten, tulevaan vauvanhuoneeseen. Sielähän tilanne on just tota mitä kuvissa, ou jee.
Aika paljon oon jo tuolla raivannut tavaraa. Leluja ullakolle, roskia roskiin, peittoja pesuun, vauvanvaatteita pesuun ja lipastoon jne. Silti työ on loputon. Nyt sielä seisoo tiellä myös uudet lastenvaunut jotka käytiin viime viikolla ostamassa. Edelliset oli ihan homeessa ja huonossa kunnossa, joten tuo oli oikeastaan ainut isompi juttu mitä tälle vauvalle piti ostaa.
Mulla alkaa virallisesti loma maanantaina, eli töitä ei enää tule. Nyt pääsee siis oikeasti kantamaan sängyt ullakolle, ja pinnasänkyä tilalle. Ensi viikolla pitäisi tehdä äidin kanssa hyökkäys Ikeaan ja hakea kaikkea pientä, sitten pääsee oikeasti laittamaan huonetta kuntoon. Tosi kivaa, mutta rehellisesti lämpötilat voisi pikkuisen laskea ennen sitä, ettei tarvitse joka sekuntti istua puuskuttamaan.
Ai niin, iski mulle tänään kolmaskin paniikki… Mikillä alkaa eskari tiistaina!! Mua alkoi jännittää ihan hirveästi, vaikka poika itse ei jännitä. Hermoilen miten kaikki menee sielä, miten opin olemaan ilman lastani joka päivä, miten jaksan loppuraskauden ja vauva-ajan ja eskariaamut yhdessä, miten se poika sielä viihtyy….
Onneksi mies on lomalla vielä ensi viikon niin saan kevyemmän alun arkeen. Meillä on kyllä hirveän jännittävä ja uudenlainen syksy edessä. Odotan innolla ja pienellä kauhulla, mutta enempi sydän kyllä pakahtuu onnesta. Minä ja mun pojat.
-Henna-
Toivottavasti nämä helteet jo tosiaan hellittäisivät…Tsemppiä loppuraskauteen 🙂
Kiitos!
No voi sinua! Meinasin jo sanoa, että älä siellä suotta panikoi, mutta todennäköisesti harrastan ihan samaa noilla viikoilla.. 🙂
Eskaripaniikki on täälläkin ollut valloillaan jo vähän aikaa, ja johtuen lähinnä siitä, että eskaripaikka vaihtui viime metreillä ja odotettu ja pelätty aloituspäivä siirtyi tuonnemmaksi. Meillä eskaria jännittää niin poika kuin äitikin, että tosi kiva tilanne juu.. Ensi viikolla pitäisi mennä joku päivä harjoittelemaan yksin pariksi tunniksi, mutta vastustus oli jo nyt niin kova, että ihan hirvittää mitä se on kun päivä oikeasti koittaa. Mutta yritän nyt vaan ajatella, että muutaman kuukauden kuluttua tää kaikki panikointi on historiaa ja arki rullaa varmasti ihan mukavasti. Ja niin se tekee varmasti sielläkin! Vaikka tietty vauvan tulo tuo vielä ihan oman mausteensa arkeen. Mut kyllä me selvitään! 🙂
Juu ei mullakaan ollut mitään paniikkia vielä tuossa kohtaa, synnytystä en ees aatellu. 😀 mutta kun se 30 viikko meni rikki, niiin PAM! Paniikki!!:D
Voi ei, mä niin tiedän ton tunteen… Mikin kanssa kerhon aloitus oli aikoinaan ihan kamalaa, ja sitä jatkui pitkään… Eikö teillä poju oo käynyt kerhoa? Meilläkin olisi nyt ihan kamalaa jos ei olisi Miki jo pari vuotta kerhossa harjoitellut. On niin ujo mutta itsepäinen lapsi… Nyt on tehnyt hyvää kun se on ollut vajaan kuukauden yksin, ilman hoitolapsia, niin se alkaa jo kaipaa kavereiden seuraa. Lisäksi meillä on ollut eskarilaisia hoidossa, ja ne aina meni mielellään eskariin, niin Miki vähän nähnyt mitä se on. Että meillä on tosiaan ollut tässä vähän näitä apuja.
Uskon kuitenkin että kaikki menee teilläkin lopulta hyvin, nää lapset on kuitenkin sen verran isoja että ymmärtää että mentävä on. Vaikeampaa se oli silloin pientä 4-vuotiasta kerhoon, joka vain huusi…
Kyllä se arki siitä lähtee! Mä jännitän mutta myös innolla odotan arjen alkua, kunhan sen arjen saa käyntiin ja ite tässä nyt jaksaa masun kanssa!:)