Koti asemalla
Koti asemalla

Perhemuutoksia

Mä olen jo kerran aloittanut tämän postauksen, mutta sitten sen julkaisu kuitenkin ahdisti niin että jätin postaamatta. Nyt on kuitenkin aika kertoa, että meillä on ollut tässä viime aikoina aika isoja perhemuutoksia.

Isompi ja surullisempi juttu on se, että meidän sijaislapsi on muuttanut meiltä pois. Ainakin toistaiseksi, mutta luultavasti lopullisesti. En tietenkään voi tätä asiaa sen enempää avata, mutta todella henkisesti rankkoja aikoja on tässä nyt syksy eletty. Hän oli meillä reilusti yli vuoden, enkä olisi arvannut että näin käy. Olen kuitenkin käynyt nyt läpi surun, kiukun, pettymyksen ja itseni syyllistämisen tunteita läpi. Nyt vihdoin alan hyväksymään että olen tehnyt parhaani, ja osaan ehkä päästää irti.

On todella vaikea kuvailla miltä tuntuu olla sijaisvanhempi, ja millaista se kaikenkaikkiaan on. Sitä kuvittelee että voi pelastaa ja auttaa toista, mutta melko usein tilanteet itsestä riippumatta päättyy toisin kuin olisi itse toivonut. Olemme aiemmin toimineet vastaanottoperheenä, ja monet kerrat olen saanut pettyä. Kun laki, sosiaalitoimi, muut ihmiset jne ei toimikaan niinkuin itse toivoisi. Pitää vaan hiljaa hyväksyä kaikki.

Jatkuvasti saa myös selitellä omia tekemisiään. Täytyy hyväksyä, että koko sun elämä on seurannan alla, kaikki vähänkin väärin sanotut asiat syynätään läpi, etkä saa kasvattaa sijoitettua niinkuin kasvattaisit omaa lastasi. Oman lapsen kanssa kun lain puitteissa saat itse päättää miten haluat toimia. Sijoitettujen kanssa on tarkat säännöt, jotka itse koen vielä liian lepsuina. Mitä lapsi oppii siitä ettei hänellä ole rajoja eikä hölmöilystä tule seuraksia? Varmaan samaa tuskailee nykyajan opettajat ja muut kasvattajat.

Itsensä syyttely on jäätävää. Tukea ei tipu, on vain pärjättävä ja sitä syyttää kaikesta itseään vaikka oikeasti toimisikin oikein. Tunteet on tosi voimakkaat. Ensin isolla työllä opit välittämään ja rakastamaan täysin vierasta ihmistä, sitten vielä rankemmin opettelet luopumaan. Hyväksymään että et ehkä ikinä enää näe tätä lasta. Yrität kertoa omille lapsille, miksei jo siskolta tai veljeltä tuntuva lapsi asukaan enää meillä. Talo tuntuu taas liian isolta, yksi pala puuttuu. Ihan kuin joku olisi kuollut. Se arki mitä olet oppinut elämään 5 hengen perheenä, onkin yhtäkkiä taas 4 hengen perhe, ja jatkuvasti tuntuu että talo on vähän hiljaisempi. Arkirutiinit ei ole enää samat. Vaikka elo olisikin välillä tosi rankkaa sijoitetun kanssa, heillä kun on yleensä omat huolet jotka esiintyy monilla eri tavoilla. Kuitenkin he sitä iloakin taloon tuo paljon. Elämää. Hulinaa, yhdessäoloa.

Nyt on vähän helpompaa, mutta asiasta puhuminen ja kirjoittaminen vielä sattuu.

Onneksi taloon on saapunut reilu kuukausi sitten myös uusi perheenjäsen, Oliver. Oliver me haettiin löytöeläintalosta Minnille kaveriksi. Oliver on pentu joka oli löydetty emon ja sisarusten kanssa luonnosta, ja Oliver oli tosi arka, villi ja tosi pelokas. Nyt muutaman viikon jälkeen se jo leikkii Minni kanssa, puskee Oskua ja vähän varoo Unto-koiraa. Me ihmiset ei saada koskea vielä ja se säpsii helposti, mutta uskaltaa tulla jo ihan viereen. Varsinkin ruoan perässä. Oliver on ihan mahdoton ruokavaras. Se syö sipsit kulhosta, makkaran leivänpäältä nenän edestä, tutkii kaikki ruokapussit ja eilen poltti nenänsä raukka mun teehen….

Ihana musta katti, mutta vielä meillä on matkaa tutustumiseen. Parasta on kuitenkin ollut nähdä kun tuo muutaman päivän nurkassa kyyhötyksen jälkeen lähtikin Minnin mukaan, ja on joka päivä rohkeampi. Ehkä jo pian se antaa silittää. Toivottavasti.

Joten meillä on nyt kolme kissaa, koira ja kolme kanarianlintua. 😀 Parasta! Eläimet on niiiin parasta. Myös niihin sydänsuruihin ne on parasta lääkettä. <3 Ehkä just siksi on hyvä olla sijaisperheessä niitä eläimiä, koska ne antaa ihan kaikille tukea ja turvaa.

Niin, ja me ei vielä tiedetä mitä seuraavaksi. Tuleeko sijoitettuja lapsia. Halutaan kyllä ja tilaa olisi, mutta nämä asiat ei hetkessä tapahdu. Aika näyttää.

-Henna-

ps. Kuvissa ylinnä Osku, keskellä Minni ja vikana uusin tulokas Oliver.

Kommentit (10)

  1. Essi

    Voi ei kun kuulostaa kurjalle ja rankalle! Kaikki tsempit täältä sinne. Toivottavasti teillä on hyvä työnohjaus tai perheterapiakontakti tai ainakin perheneuvolaan asiakkuus. Noissa sijaisperhejutuissa on niin paljon käsiteltävää, ei kannata jäädä pelkästään sossun ja läheisten tuen varaan!

    • hennaasemalta

      No ei ole oikeastaan mitään noista… Onneksi mulla on sentään hyvä mentori tukena. Kiitos tsempeistä!

  2. Päivi

    Kiitos kirjoituksestasi! Meillä on käyty samoja asioita läpi ja edelleen ollaan siinä veitsenterällä. Jos haluat laittaa mulle viestiä niin sposti näkyy sulle tai messengerillä voi myös laittaa! Tsemppiä!

    • hennaasemalta

      Kiitos! 🙂

  3. Minna Leino

    Voimia. Teette arvokasta työtä.
    Kaikkea hyvää perheellenne<3
    En yleensä kommentoi, nyt oli sellainen olo, että piti..

    Minna Leino

    • hennaasemalta

      Kiitos Minna!:)

  4. Arja

    Voi kuinka kurjaa! Kiitos kuitenkin että teette tuota arvokasta työtä.

    • hennaasemalta

      Kiitos! Saa nähdä missä muodossa seuraavaksi, mutta kyllä me halutaan tätä jatkaa. 🙂 Vähän ollaan pohdittu jos mies jäisikin vuorostaan nyt koti-isäksi omien ja sijoitettujen kanssa… Katsotaan miten käy!

  5. Mari

    Olen pahoillani siitä, että tilanteenne sijoituslapsen kanssa kääntyi noin. Ihailen kuitenkin sitä, että teillä on rohkeutta rakastaa ja avata kotinne tuen tarvitsijoille! Mielenrauhaa uusiin haasteisiin ja onnea pienen kissan johdosta.

    • hennaasemalta

      Kiitos paljon, ihanasti sanottu. <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *