Perhehoitajien palkasta puhuminen on tabu

Sen verran alkoi ottamaan pää kierroksia tuossa eräässä sijaisvanhemmuus-keskustelussa tänään Facebookissa, että päätin aiheesta kirjoittaa ihan postauksen. Nimittäin aiheena perhehoitajien palkansaanti, ja se miten siitä ei saisi puhua. Itselleni on siis kokemusta lyhytaikaisena sijaisperheenä toimimisena vuosia, ja pitkäaikaisena reilu vuosi.

Ollaan kollegoiden kanssa puhuttu aina välillä siitä, miten perhehoitajien eli sijaisperheiden palkasta puhuminen on tosi tabu edelleen. Tätä työtä pitäisi tehdä vain ja ainoastaan täydestä sydämestä. Olla täydellinen pullantuoksuinen vanhempi jonka syliin mahtuu vielä yksi ihana lapsi, vaikka ilmaiseksi… Jopa moni sijaisvanhempi tai vanhemmaksi ryhtyvä ajattelee näin, ja jos menet mainitsemaan että teet tätä työksesi, niin saat sontaa niskaasi rekkalastillisen.

Täydellisessä maailmassa olisi ihana tehdä tätä vain jotta voi auttaa lapsia, ja lapset pelastuu ja kaikki on hyvin elämän loppuun asti. Rahasta ei väliä, koko perhe eläisi vaan sillä rakkaudella. Oikeasti asiat ei vaan todellakaan ole niin. Ei todellakaan. Välillä on söpöä miten näissä piireissä ensikertalaiset hehkuttaa miten he niin odottaa että pääsee auttamaan lapsia, tarjoamaan kivan kodin, laittaa niille huoneet nätiksi ja odottaa lapsia kuin kuuta nousevaa. Oikeasti pelkkä puhdas halu auttaa. Niin minäkin käyttäydyin alkuun, ja silloinkin kun meille oli tulossa ensimmäinen pitkäaikainen sijoitus. Odotin lasta kuin omaa biolastani. Tosin minua alunperin tähän ajoi myös mahdollisuus perhehoitajan palkan myötä jäädä kotiin omiakin lapsia hoitamaan. (Palkatta en olisi siihen ikinä voinut ryhtyä. ) Pystyin tavallaan yhdistämään lähihoitajan ammatin ja halun olla kotona töissä.

Hyvä toki onkin että tähän lähdetään sydän edellä- asenteella, en todellakaan kannusta tähän lähtemäänkään pelkästään helpon rahan perässä. (Sitähän se ei todellakaan ole!!) Tilannehan on vähän sama kuin se, kun saat ekan lapsen. Sitä on niin ah ihanaa, sydämiä ja rakkautta. Mutta kun arki ja yövalvomiset alkaa, todellisuus iskee.

Ensinnäkin, itse olen toiminut perhehoitajana juurikin niin, että se on minulle työ. Ensisijaisesti työ, jossa voin olla kotona ja asettaa hyvin pitkälti oman päivärytmini. Kun sijoitusten välissä on ollut taukoja, se automaattisesti on samantein asettanut otsalle hikikarpaloita, koska kun ei ole lapsia, ei tule rahaakaan. Laskut kyllä silti tulee, ja nälkä. Mutta rahastahan sä et voi valittaa, koska tärkeintä on näiden sijoitettujen lasten pääsy hyvään kotiin.

Tottakai se on tärkeää ja siksi tätä työtä tehdään, mutta tarvitsen silti sitä palkkaakin. Ihan samanlailla kuin sairaanhoitajat, lääkärit, palomiehet jne. Moniko niistä sitä työtä tekisi vain hyvää hyvyyttään, ilman palkkaa? Tuskin kovin moni. Moni saattaisi haluta tehdä sitä vapaaehtoisestikin, mutta kun rahattomana ei vaan voi, jostain sitä rahaa pitää saada. Sitten sitä tekisi työkseen muuta ja vapaaehtoistyölle ei paljoa aikaa jäisi. Ymmärrätte toivottavasti vertauskuvalla mitä tarkoitan. Sitäpaitsi, kukaan näistä ei saa kovaa palkkaa, ei sellaista mitä työstä ansaitsisi saada. Ei mekään, eikä me edes paljoa halutakaan. Joskus kun meillä oli kaksi sijoitettua ja mies vielä omassa palkkatyössään, rahaa tuli kyllä jo enemmän kuin tarpeeksi. Silloin oli rahallisesti huoletonta, mutta seuraavassa hetkessä saatoit olla ilman sijoituksia viikkoja, joka kuukausia, täysin ilman tuloja. Ihannetilanteessamme palkkaa saisi sen verran että pärjää, eikä tarvitse aina stressata rahasta. Sekä työ on mielekästä.

Me ollaan nyt reilu 4 kuukautta odotettu sijoitusta, ja hikikarpalot puskee taas otsalle. Meillähän edellinen sijoitus päättyi odottamatta loppuvuodesta, ja heti perään mies sai yt:n myötä potkut 10 vuoden työstään. Tilanne tuli aivan puskista varoittamatta, just kun olin aloittanut pitkäaikaisesti yrittäjänä, palkatta. Mun yrittäjän palkalla ei vieläkään juuri eletä, ja miehen erorahat loppuu pian. Mies on toki terve ja työtä pelkäämätön ja hakee jatkuvasti muita hommia. Koska et kuitenkaan voi tietää soitetaanko sulle uusista lapsista huomenna, vai vuoden päästä, on aika vaikeaa sitoutua mihinkään työhön tässä odotellessa. Enkä itse voi noin vain lopettaa yrittäjänä, olen pistänyt siihen rahallisesti ja ajallisesti tosi paljon kiinni. Joten tilanne on haastava. Sitähän et kuitenkaan saa sanoa ääneen. Koska palkasta puhuva perhehoitaja on itsekäs hirviö, joka ei ajattele niitä lapsia, vaan itseä. (Omilla biolapsilla, ja niiden hyvinvoinnillakaan ei niin väliä. )

Mitä tulee siis pullantuoksuiseen perhehoitajaan joka on täynnä rakkautta, niin se on jo toinen pitkä tarina se. Me ollaan toimittu vuodesta 2010 perhehoitajina, hoidettu yli 20 lasta. Siinä on aika lujalla lyönnillä tullut elämän karu todellisuus vastaan. Vaikka kuinka yrität parhaasi, ikinä mikään ei riitä, ei ikinä. Aina on riittämätön olo, itsesyyllistämistä, asioita joihin et voi vaikuttaa. On rankkaa henkisesti ja fyysisesti, teet virheitä joista syyllistyt tuhat kertaa enemmän kuin virheistä omien lasten kanssa. Olet jatkuvasti silmätikkuna, sun pitää kertoa tuntemattomille jatkuvasti kaikki elämästäsi, missä menet, kenen kanssa, miten parisuhde ja elämä sujuu. Tukea et juuri saa, mutta jaksaa täytyy. Sydämenkuvat silmistä on rapissut jo ajat sitten. Et sinä ketään pelasta ja elä loppuelämääsi onnellisena. Voit vaan yrittää parhaasi,ja toivoa että siitä on edes hiukan ollut apua lapsen elämän varrelle. Edes pikkiriikkisen hiekanjyvän verran.

Niin, ja en silti koe edelleenkään olevani itsekeskeinen vain rahaa ajatteleva hirviö. Onneksi mulla on tässä matkan varrella ollut muutama ihminen jotka sen on yrittänyt mun päähän saada. Kuten äiti, sisko ja mentorini. En minä tätä työtä tekisi vain rahan takia, tämä on nimittäin ihan h**vetin rankkaa työtä! Kun edellinen lapsi lähti, meinasin tukehtua siihen tunnemyrskyyn. En nukkunut viikkoihin, tukkaa lähti ja maailma hajosi palasiksi. Joten en taida olla tunteeton kuitenkaan. Me tehdään tätä (tai tehtäis jos ne uudet lapset saatais) koska meillä on tilaa. Kotona ja sydämessä. Koska me ollaan aika jalat maassa olevia tyyppejä. Ei pelätä haasteita eikä muutoksia. Koska se mahdollistaisi sen että toinen voi olla kotona kaikkien lasten kanssa. Koska perhehoito on myös työtä, ja just meille sopivaa työtä. Koska me kokoajan kasvetaan ja opitaan tässä työssä, ja olisi aika tylsää se kaikki oppi nyt heittää romukoppaan. Koska me ollaan tehty työssä myös todella monta virhettä ja silti opittu niistä. Koska me tiedetään mitä tämä on ja tästä on tullut vähän elämäntapa. Enää niitä lapsia ei ehkä odota sillä asenteella että heidät saa pelastaa. Paremminkin niin että eletään päivä kerrallaan ja tehdään parhaamme. Huomisesta ei ikinä tiedä.

Ehkä jotain halusta tähän kertoo sekin, että puhun edelleen itsestäni perhehoitajana vaikkei meillä just nyt sijoitettuja lapsia olekaan. Olen kai sydämeltäni perhehoitaja ikuisesti, niinkuin olen yrittäjä.

Katsotaan miten meidän käy.

-Henna-

Ps. Kuvaan pääsi meidän karvavauvat. Nekin on tavallaan sijoituslapsia, varsinkin Oliver ja vähän Oskukin. Niiden kohdalla sentään voi sanoa että ne on pelastettu, ja se tieto tekee niin hyvää terapeuttisestikin.

 

 

Kommentit (22)
  1. Hei, ymmärrän täysin tilanteesi. Itse toimin omaishoitajana ja hoidettavan vanhuksen takia en saa täysimääräistä rahallista tukea; hoidettava itse kaunistelee tilannetta vaikka tarvitsee ympärivuorokautista tukea ja häntä uskotaan kun tukea myönnettiin. Itse taiteilen juurikin palkkatyön ja omaishoitajan tehtävien välillä…Kyllä pitäisi arvostaa tällaista kaikkea auttamistyötä enemmän!!

    1. hennaasemalta
      31.3.2019, 17:01

      Niinpä, haastavaa työtä työtä tuokin, todella!

  2. Perhehoitaja myös
    31.3.2019, 08:13

    Oikein asiallinen ja varsin ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos tästä!

    1. hennaasemalta
      31.3.2019, 16:59

      Kiitos. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *