Makuuhuone

 Tossa toissapäivänä valitin kun en saa makuuhuonetta siistiksi kun ei ole kunnon vaatekaappeja. No, siltä istumalta marssin makuuhuoneeseen ja siivosin sen, jopa ikkunan pesin!
No ikkuna ei vieläkään ole kovin siisti koska ikkunat aukeavat ulospäin, enkä siis saa ulointa puolta sisältä pestyä. (Selkeästi miesten suunnittelema tuokin ratkaisu, hemmetti korkealla olevat ikkunat jotka aukeaa ULOS…murr…)

Tämä huone oli pienen huoneiston ainoa huone jonka seiniä ei oltu yhtään sotkettu. Tämä oli siis siinä mielessä aika helppo. Tosin tässä huoneessa oli varmaan jokainen ikkunaruutu rikki…
Tämä huone on nyt myös vähän sellainen “sisustuksellisesti sekava”. Heitin vain tavaraa sisään, ajatuksena vain että kunhan olisi viihtyisä, ei kaikki ole muutoin niin justiinsa. Sekaisin siis romanttista, sekä mustaa ym.

Tuo juliste yllä on muuten se, josta kerroin aiemmin. Eli juliste on kulkenut kaikissa omissa asunnoissani mukana, ja nyt kehystytin sen ennen kuin mokoma repeää. Tämä juliste on todella rakas minulle. (Tuijotin julistetta lukiossa ranskankielen tunnilla monet kerrat. Kieli on ihana mutta pirun vaikea, ja ranska maanakin niin ihana! Siksi pidän tästäkin. Kieltä en enää osaa yhtään, mutta julisteen ostin itsellenikin.)

Ps. Potuttaa vieläkin eilen saamani “ei millään pahalla”-kommentti edellisessä postauksessa. Siinä todettiin etten näköjään ole sopiva valitsemaani työhön. Tiedän että tätä tänne vielä tulee kun kerron kaikesta niin avoimesti, mutta tuo oli mielestäni liian henk.kohtainen loukkaus. Ihan siksi että työni on muutenkin todella henkisesti rankkaa, ja joka päivä taistelen itseni kanssa ajatuksilla “olinko liian rankka lapselle, teinkö kaiken oikein ym”. En työskentele tietokoneiden, tavaroiden tms kanssa, vaan oikeiden ihmisten, vielä lasten. Sitten minulle sanotaan että et sovi tuohon työhön, ala pitää vaikka kahvilaa. Kiitti, en siis osaa hoitaa lapsia.
Ei voi myöskään odottaa että lyhytaikaisissa sijoituksissa rakastuisin täysin jokaiseen lapseen. Silti hoidan heitä parhaani mukaan ja välitän heistä. He ovat perheenjäseniä sen ajan kun meillä ovat, ja heidät muistetaan vielä pitkään. Välillä purin harmiani vanhassa blogissani, kun vaikka yritin vaikka piristää lasta ja lapsi ei ollutkaan asiasta moksiskaan.
No, sitä en tee täällä enää, monestakin syystä.
Anteeksi purkautumiseni, harmittaa vaan tuollaiset vaikka tiedän että mitä väliä, kyseinen ihminen ei tunne meitä. Eri asia on vaikka sanoa ettei pidä jostain sisustusratkaisustani, se ei ole henkilökohtaista niinkään, ja saattaa olla rakantavaa kritiikkiä, tämä ei sitä ollut.