Jatkuvaa puolustelua

Tässä vajaan kahden vuoden aikana on tullut jatkuvasti keskustelua siitä, että miten vanhassa talossa pitäisi elää, olla, remontoida ja taloa kohdella.
Hyvin monesti olemme saaneet puolustella näkemystämme, että miksi haluamme käyttää vanhanajan maaleja, paperitapetteja, emme halua lattioille jättää muovimattoja jne. Aina saa kuulla kommenttia että “no johan sitä taloa on muokattu jo 50 kertaa, tuskin siinä on mitään alkuperäistä jäljellä”. “Ei ne perinnemaalit mitään perinteisiä ole, ei ne kestä, ja on kalliita”, “no miksi ette revi sitten sähköjäkin pois ja pistä pihalle huussia niinkuin 1800-luvun lopussa”. “No eihän tuo puu ole minkään arvoinen, miksei sitä voisi samantein vaihtaa?” Saamme puolustella valintojamme maalikaupassa, palkatulle kirvesmiehelle, tutuille ja ei niin tutuille. Meitä kohdellaan kuin idiootteja jotka ei tiedä mistään mitään. Mitä tollainen nuori likkakaan mistään mitään tietää?

*Huokaus*

Mä saan nykyään jo aiheesta harmaita hiuksia. Tämän vajaan kahden vuoden aikana olen lukenut kirjoista ja netistä monta kymmentä tuntia kaikkea mahdollista tietoa perinnerakentamisesta. Olen tutkinut maalivaihtoehtoja, etsinyt juuri paperitapettia kaikkien miljoonien ihanien tapettien joukosta, teipannut ikkunoita, palellut täällä jo kaksi talvea koska en halua uusia tuplaikkunoita ja kaikenmaailman nykyaikaisia eristeitä.

Tunsin talon hengen heti kun näin tämän silloin toissatalvena. Muut ostajat nyrpistelivät nenäänsä lian ja tagien joukossa, minä ihailin suurin silmin ja arvostin taloa täysillä heti ensi sekunnista alkaen. Olen aina rakastanut vanhoja taloja, niiden kauneutta ja kotoisaa tunnelmaa. Täällä on kylmä talvella, ja välillä ottaa niin päähän hakea puita pimeästä ja kylmästä varastosta. Kuitenkin on niin ihanaa kun saa tulen uuniin, talossa palaa kynttilät, huoneet ovat korkeat, joka puolella on kauniita pieniä yksityiskohtia, ovien kahvoissa, ikkunanpielissä, puulattiassa.

Itken verta kun näen tv:ssä jonkun Teuvon työntävän vanhaan taloon laminaattia lattiaan ja isoja new york-kuvia seinille, blingblingiä jne. Vaikkei olekaan minun kotini niin voi itku… Tai kun näen jossain vanhan kauniin talon ränsistyvän yksinään. Tai kun palkattu kirvesmies tulee ja repii kuistimme pilalle.

Mekään emme tee aina oikeita ratkaisuja tässä talossa, usein tulee myös jo budjettikin vastaan, varaa ei ollut esim. täyspuiseen keittiöön vaikka sellainen tänne kuuluisi. Yritämme kuitenkin parhaamme jotta kotiin tullessa tulisi hyvä olo tästä, jotta seuraavatkin sukupolvet saavat nauttia tästä ihanasta talosta. Jotta tämä talovanhus saisi pitää oman henkensä. Onhan se ehkä hullua haluta vaikka ikkunoihin lasit jotka vääristää maailman, kun nykyään saa ihan sileää ja kirkasta lasia. Se vanhanajan lasi on vain niin kaunista, ja on pieni mutta tärkeä yksityiskohta. Tai hullua on rapsutella, kitata ja maalata vanhoja ikkunoita satoja työtunteja, kun ikkunat kuitenkin vetää. Valmiina voisi tilata uudet, paksut ja hyvin eristävät ikkunat. Silti en tekisi sitä ikinä vaikka olisikin varaa.

Tiedämme itse mitä teemme, saamme vaan jatkuvasti selittää sitä muillekin. Tai emme tiedä kaikkea mutta opettelemme koko ajan. ja voin kyllä sanoa että ollaan kyllä opittu ihan hirmu paljon. Voin vain ihailla miten hellästi, innolla ja hienolla käsityöllä mieskin tätä taloa kohtelee. Toisin kuin ulkopuoliset… Kohta emme uskalla palkata tänne enää ketään ulkopuolista, kun tyypit tulee ja tekee pelkkää tuhoa. Meidän kuistit itkettää nykyisessä olomuodossaan.

Tänään käytiin elämäni epämukavin keskustelu kuistien duunarin, pomon ja kuka-lie-olikaan-kolmas-tyyppi-kanssa. Meidät haukuttiin epätasapainoisiksi ihmisiksi jotka pyytää ensin toista ja sitten toista. Perään tulee vielä kirjallinen lappu tapaamisesta, jossa teksti on täysin puolueellista ja meidän solvaaminen jatkuu. Tämä on tätä nykyajan “hyvää asiakaspalvelua” oikein.
Oikeasti vieläkin nousee savu päästä vaikka tuosta on jo monta tuntia. Me ollaan maailman rehellisimpiä, tavoitteena vain oli saada kauniit kuistit kesän lopuksi. Sen sijaan saimme solvauksia, ison laskun ja kuistit ovat täysin kesken, rumat, paneelit poksahtelee irti jo nyt, ja pinta kerää hometta koska emme ehtineet sitä millään enää maalaamaan ennen syksyä koska työ viivästyi jatkuvasti.

Opimme ainakin että ei enää ulkopuolisia kiitos, ja jos tulee,  kaikki sovitut asiat, puheluajat ym ym, mustaa valkoiselle niin ei voi enää vääntää sanoja jälkikäteen. Rautakaupassa en kuuntele ketään (sen olen jo oppinut) teen omat ratkaisut, jos menee pieleen niin voin syyttää vain itseäni, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Mun sinisilmäisyys josta oon kärsinyt aina, kun haluan uskoa vaan hyvää ihmisistä, on kyllä haihtunut jo kuin tuhka tuuleen. Musta on kasvanut kova ja tiukka, jos mies ei kehtaa sanoa, niin minä uskallan. Musta on tullut oikea leijonaemo tätä taloa kohtaan. Mut jos jotain haluaa, se pitää tehdä eikä piipittää. Olisko meillä tällainen kaunis/kaunistuva koti jos oltaisiin kuunneltu muita? Ei todellakaan.
Taistelu varmasti jatkuu, vielä kun osaisi olla ottamatta itseensä ja osaisi olla menettämättä yöunia näiden asioiden takia. Onneksi kuitenkin opimme itse kokoajan, joten tarvitsemme ulkopuolisten neuvoja ja apuja aina vain vähemmän. Onneksi on myös ystävien ja sukulaisten tuki.

-Henna-