Ajatuksia jälkikäteen

Tuli lauantain myöhäisillaksi kova tarve kirjoittaa Hesarin jutusta, joten täällä ollaan.

Nyt on meidän 5 minuuttia julkisuudessa ohi, ja aika palata tänne tähän hetkeen. Mä olen erittäin kiitollinen että juttu Hesarissa toissapäivänä otettiin niin hyvin vastaan. Sitä tuntee itsensä tässä työssä pääosin kovin riittämättömäksi, väsyneeksi ja arki vaan rullaa niinkuin muillakin. On rehellisesti ihan kivaa välillä, kun saa oikeasti kiitosta. Kenestäpä ei olisi.
Me ollaan miehen kanssa monesti puhuttu siitä miten meidän on vaikeaa ottaa vastaan niitä ”arvostan työtäsi, nostan hattua” kommenteille joita saamme. Sitä vaan toteaa että no joo, onhan tämä kivaa olla kotona töissä ja eihän tässä nyt mitään, normaalia arkeahan me eletään. Ei meillä mitään sädekehää pään päällä ole.

Pitäisi oikeasti ottaa vastaan ne kommentit kiitollisena ja ajatella että no joo, ei tää nyt oikeasti ihan helppoa ole eikä tätä kaikki tekisi. Että ollaanhan me ihan hyviä. Miksi suomalainen on aina niin vaatimaton ja vähättelee asioitaan? Sitäpaitsi kyllä mä oikeasti tykkään tehdä työtä jolla on oikeasti joku tarkoitus! Vaikka tuntuu välillä että olikohan musta nyt edes apua, niin kyllä niitä onnistumisia tulee myös! Juuri se kun joku vanhempi kiittää avusta, tuo kukkia kiitokseksi tai entinen hoitolapsi soittaa sijoituksen jälkeen. Tai kun lapsi oppii meillä kävelemään. Tai kun pienen pieni lapsi istuu sylissä ja hymyilee mulle. Se on ihanaa!

Jonkin verran pahoitin mieleni Hesarin facebook-sivuilla käydystä ”kiintymys-keskustelusta”. Sielä muutama oli näköjään tarttunut vain nettijutun otsikkoon, liekö edes lukenut tekstiä. Puhuivat kuinka lapseen pitää kiintyä jne.
No, totesin mielessäni että herrat ja rouvat on hyvä ja kokeilee hoitaa kotonaan 12-14 lapsen vuositahdilla lapsia, jotka tulee kiireellä, puolentunnin varoitusajalla, mulla tietona vain ehkä nimi ja ikä. Tulee, on hetken, aiheuttaa suurta huolta, vie yöunet, ajan oman perheen kanssa, tuo mukanaan vanhemmat, itkee vanhempien perään ja mä olen vain ilmaa, tai se ilkeä täti joka vei hänet kotoaan, lähtee, katoaa elämästä ja tilalle tulee toinen. Rumba taas alkaa. Plus siihen päälle jatkuva epävarmuus omasta elämästä. Tässä ei kyllä pahemmin suunnitella asioita eteenpäin, sovita mitään pitkän matkan päähän, eletään viikko, kuukausi eteenpäin. Vapaa-ajan suunnitelmat saattaa heittää häränpyllyä kun vanhempi ei haekaan lasta kotilomille. Ei lähdetä extempore reissuun, ei aina edes mökille.
Mä teen niin paljon näiden eteen, etten välillä edes tajua sitä. Sitten saan lukea tuollaisia kommentteja tyhmiltä ihmisiltä. Päätin etten välitä mutta kyllä se suututtaa miten ihmiset on tunteettomia täällä netin maailmassa jossa saa huudella mitä vaan. Tiedetään muka paremmin.
Toisaalta se otsikko oli niin tyly, että en ihmettele niitä kommentteja. ”Lapsiin ei uskalla kiintyä” oli eka lause minkä näin torstaina ja aattelin että EIKÄ!!
 Mä oikeasti mietin tuota sanomaani ja totesin itselleni että kyllä mä tavallaan kiinnyn näihin. Jokainen jää mieleen, jokainen on niin lähellä mua, jokaista muistellaan aina. Pakkohan se on, tässä työssä jos missä tunteet on kovassa käytössä. Mutta mä pystyn myös luopumaan näistä, joskus mä olen rehellisesti erittäin kiitollinen tauosta.
Mun kollegat kokee hyvin eritavoin kiintymyksen, joku ajattelee kuin mä, joku sanoo rakastaneensa kaikkia. Mä en väitä todellakaan että nämä olisi yhtä rakkaita kuin oma lapsi. Mä olen kantanut oman lapseni vatsassani 9 kuukautta, elänyt pojan kanssa 5 ja puoli vuotta päivin ja öin. Lyhimmillään sijaislapsi on ollut kolme päivää ja vain itkenyt vanhempien perään. Olisin tekopyhä jos väittäisin että sellainen lapsi on yhtä tärkeä. Se olisi myös erittäin väärin Mikiä kohtaan väittää niin.
Mutta mä uskon myös että jos meille joskus tulee se pitkäaikainen sijoitettu, mä tulen rakastamaan sitä lasta. Rakkaus syntyy ajan kanssa. Olemalla ja kokemalla yhdessä. Aika ja yhteiset kokemukset tuo mukanaan tunteet ja rakkauden. Vaikka siitäkin saa kuulla kauhutarinoita, miten lapsi kapinoi ja oireilee jossain vaiheessa. Kyllä siinä ollaan sitten kaikki kovilla kun on vaan kestettävä kaikkien.

Mä olen silti niin onnekas. Tänäänkin on ollut myrskyisä ja vauhdikas päivä, kiukutteluineen ja sotkuineen. Voi että se on raivostuttavaakin. Eikä helpoin lapsista ole tosiaan ollut se oma. Ihme vaihe Mikillä, liekö hänkin väsynyt, on ollut nyt niin kova tahti meidän elämässä.
Silti sain tänään suukottaa monta päätä iltaunille. Sehän se on sitä onnea, kaiken jälkeen.

Hyvää yötä kaikille!

-Henna-

Ps. Tässä nyt vielä linkki siihen jo vanhaan juttuun.

Pps: Mä kuuntelen Jenni Vartiaista ja olen vähän herkällä fiiliksellä nyt. Luin tekstin tuhat kertaa, että voinko julkaista. Kerroinko jotain liikaa. Jos aamulla tuntuu että nyt meni överiksi niin tää saattaa kadota täältä.:D eli lukekaa nopeasti!;)

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mä kommentoinkin eilen (?) sun fb:n, että mun mielestä teette toooosi hienoa työtä. Musta ei olisi siihen… Ja nimen omaan sen kiintymisen takia. Kävisi työ tosi rankaksi, jos kiintyisin jokaiseen lapseen "liikaa". Sulla on siis just oikea asenne, ja ei se otsikko ollut missään nimessä huono. Tottahan se oli. Ja jokainen voi toki tykönään koittaa samaa jos kykenee.

    • 1.1

      sanoo

      Mä pelkäsin tätä työtä aloittaessani eniten sitä kiintymisasiaa ja oonkin ollut tyytyväinen että pystyn hoitamaan kuin omaani, mutta pystyn myös luopumaan. Eikös se ole sitä ammatillisuutta just?:)

  2. 2

    sanoo

    Oikein hyvä kirjoitus ja tuo lehtijuttukin oli minun mielestä hyvä. Nykymaailmaan vaan kuuluu tää tällainen avoin asioiden käsitteleminen, jos niin voi sanoa näistä blogeista. Et sinä koskaan paljasta lapsista yhtään mitään sellasta, että heitä voisi tunnistaa tms ja aivan selvästi tykkäät työstäsi ja olet hyvä siinä. Mun mielestä oli hienosti verrattu tuossa lehtijutussa, että olet ottanut ammattimaisen asenteen, niin kuin päiväkodin tädeilläkin on. En ole ollenkaan tullut ajatelleeksi asiaa noin, mutta tottahan se on! Ehkä sinun oletetaan kiintyvän lapsiin jotenkin enemmän, koska he on teillä 24/7 mutta ihan totta hoitaminen on sinulle työ ja siihen saa ja pitääkin suhtautua työnä, vaikkakin tällaisessa työssä erittäin sitoutuvasti ja kokonaisvaltaisesti, kuten teetkin. Mutta jos itkisit ja surisit jokaisen lähtevän lapsen perään, et pystyisi edes tekemään tuollaista työtä – sitä paitsi eikö se aina ole niin, että tilanne on lapsen kannalta hyvä silloin kun sijoitus päättyy? Eli tavallaan se on onnellinen hetki.

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, ja hei, pakko lisätä vielä tuo puhki kulutettu juttu: teette arvokasta työtä!! =)

    • 2.1

      sanoo

      Se on ihan totta. Vaikkei mulle aina tule hyvä tunne lapsen puolesta kun sijoitus päättyy. Ei se aina pääty niinkuin toivoisin. Täytyy vain toivoa ja pitää peukut pystyssä että kaikki menee jatkossakin hyvin. Mä olenkin sitten erittäin iloinen kun kuulen vielä lapsesta jälkikäteen ja saan tietää että asiat on hyvin. Ai että se tuntuu hyvältä!:)

  3. 3

    sanoo

    Luin Hesarin jutun torstaina ja arvostus työtäsi kohtaan vain kasvoi sen jälkeen. Pyysin miestänikin lukemaan sen ja hänkin sanoi nostavansa hattua ihmisille, jotka tekevät noin tärkeää työtä. Itse emme siihen varmastikaan pystyisi.

    Netissä on helppo huudella vaikka minkälaisia kommentteja ja laukoa, että pystyisi rakastamaan kaikkia samalla lailla. Eihän se niin voi mennä, ei kukaan voi olla täysin tasapuolinen "rakkausautomaatti", joka jakaa saman annoksen kaikille. Uskon, että siinä menisi aika hajalle, jos jokaiseen muutaman päivän tai viikon sijoitukseen tulevaan kiintyisi ja rakastuisi ihan täysillä.

    Työ kriisiperheiden kanssa voi olla melkoista miinakenttää, se ei varmastikaan ole helppoa. On hienoa, että kaltaisianne ihmisiä löytyy, olkaa aidosti ylpeitä siitä mitä teette!

    • 3.1

      sanoo

      Kyllä, olisihan se aika outoa jo jos kaikki olisi heti salamaniskusta rakkaita. Eikä sellaista kukaan vaadikaan. Pääasia että lapsi saa hyvän hoidon.:)

  4. 4

    Anonyymi sanoo

    Kiva kun julkaisit. Teet arvokasta työtä.. Mietimme mieheni kanssa joskus vastaavaan ryhtymistä, totesimme ettei meistä ole, ei kaikista.. Onneksi teitä on.

  5. 5

    sanoo

    No ei mennyt överiksi. Hyvä ja rehellinen kirjoitus. Rehellisyyden takia juuri erityisen hyvä. Vaikka tuon kaiken onkin aina voinut kuvitella mielessään (ainakin minusta olisi hirveän pelottavaa joutua ottamaan luokseni lapsi, jolla on jollain tavalla traagiset kotiolot), niin et ole koskaan puhunut blogissasi näin avoimesti työstäsi. Lähinnä siitä on saanut täällä kuvan, että se on helpompaa kuin onkaan.

    Olipa kurjaa, että juttu oli saanut tuollaisia kommentteja aikaan Facebookissa, vaikka olit justiinsa ollut tyytyväinen, kun Hesarin sivulla ei ollut kommentointimahdollisuutta. Jätä omaan arvoonsa ne nakkenalkuttajat. Helpommin snaottu kuin tehty, tiedän. Minustakin nuo kiintymyskommentit ovat kauheita. Jos onnistuit rakastumaan jokaiseen lapseen, olisit pelkkä raato enää.

  6. 6

    yksi neuloja vaan ;) sanoo

    Ammatillisuuden raja on häilyvä jo laitoksessa työskennellessä. Te ootte antaneet oman kodin ja perheen likoon. Mä ajattelen niin, että olen se välittävä aikuinen sen hetken minkä lapsi on meillä. Toisista pitää enemmän kuin toisista, mutta kaikille olen se turvallinen aikuinen. Olisi mielenkiintoista jatkaa tätä keskustelua nenätysten. Itsekin tässä mietin että paljastaako liikaa omista ajatuksistaan…

  7. 7

    sanoo

    En enää muista, mitä kaikkea jo edelliseen kommenttiini kirjoitin, kun sitä ei pysty tässä lukemaan. Mutta noihin facebookin kakkakommentteihin liittyen vielä haluaisin korostaa, että kun lapsi on otettava pois kotoaan, se on aina kauhea tilanne eikä se koskaan ole tarpeeton toimenpide. Itse asiassa joudun joskus Sulolta kuulemaan surullisista lapsikohtaloista, ja tuntuu siltä, että päinvastoin sitä huostaanottoa ei tunnuta tehtävän ajoissa. Voit varmaan kuvitella, miten pahalta Sulosta tuntuu, kun saa hälytyksen samaan perheeseen aina uudestaan ja uudestaan, vaikka hän on tehnyt lastensuojeluilmoituksen joka käynnin jälkeen.

    Eli ottakaa ne hatunnostot vastaan ja vaalikaa niitä. Te olette tosi tärkeitä.

    • 7.1

      sanoo

      En olekaan aiemmin näin kertonut työstäni, ja nytkin luin tekstin tuhat kertaa etten riko mitään salassapitovelvollisuuksia. Joo mä arvasin että sitä kuraakin tulee, ja vahingossa eksyin tonne hesarin fb sivuille. No, se oli virhe se…
      Voin kuvitella, Sulolla on varmasti todella voimaton olo tuollaisessa… Tiedän tunteen niin hyvin….:(

  8. 8

    Anonyymi sanoo

    Tuo rakastamisjuttu on yleensä se joka tässä herättää pahennusta niiden piirissä, jotka eivät tätä elämää ole eläneet. Ammattisi liene ainoita, joissa on jotenkin väärin sanoa, että oma lapsi on rakkain ja tärkein. Niin oletetaan automaattisesti(ja varmaan on tottakin) sen 200 päivää ulkomailla reissaavan yrityspomonkin kohdalla olevan.

    Kyllä minulle on oma lapsi rakkain lopunviimeksi, ei kai se ole väärin. Ja me sentään olemme pitkäaikaisperhe,,,

    • 8.1

      sanoo

      Niinpä. Mä muistan kun Olga Temonen kertoi joskus Me naisissa tms kuinka hänkään ei rakasta sijoitettua lastaan niinkuin omiaan. Mun mielestä se oli todella rohkeasti sanottu, mutta niin ymmärrettävää! En silti ikinä usko että Olga kohtelisi sijoitettua huonosti!

  9. 9

    sanoo

    Mulle tuli kyyneleet silmiin tästä postauksesta, vaikka en ole vielä edes lukenut tota Hesarin juttua. Voimia Henna sulle ja perheellesi tehdä tuota taatusti äärimmäisen raskasta (ja epäilemättä myös huonosti palkattua) työtä. Ihmiset on nykyään niin kauheita. Että joku kehtaa kritisoida! On kyllä ihan perseestä. Koita vaan unohtaa sellaiset puheet – sä itse tiedät paremmin. Isosti tsemppiä!

    • 9.1

      sanoo

      No, siinä hesarin jutussa näkyy meidän palkatkin ja voin kuvitella miten siitäkin on puhuttu. Kuinka me saadaan IHAN HIRVEÄSTI rahaa!:O No, ei se nyt ihan niin mene vaikka paperilla summa näyttääkin isolta.
      Mua harmittaa todella paljon miten nykyään netissä haukutaan ihan kaikki. Anonyymien keskustelusivut esim vauvalehden sivuilla on aivan kamalia! Siis järjetöntä haukkumista! Ihan ahdistaa lukea miten ihmiset on ilkeitä toisilleen netin maailmassa… Mä olen onneksi täällä blogissa selvinnyt melko pienellä.

  10. 10

    sanoo

    Älä poista tätä! Teksti oli upea.

    Minä arvostan työtäsi suunnattoman paljon. Se ei ole helppoa, eikä se ole helppoa varmasti myöskään omalle lapsellesi. Mutta. Uskon, että saatte työstänne myös voimia jaksaa ja uskon Mikin saavan tästä todella paljon hyvää.

    Itse hyvin läheltä seuranneena sijaislapsi toimintaa, nostan todella korkealle virtuaalisesti hattuni! Meillä kotona tällaisesta on puhuttu joitakin kertoja ja halu olisi lähteä tekemään tärkeää työtä. Päätös on kuitenkin niin suuri, ettei muutama ajatuskerta riitä. Asiaa pitää kypsytellä. Siksi on voimaannuttavaa lukea näitä tarinoita oikeasta elämästä.
    Kommentista tuli pitkä kuin mikä, ja varmasti hyvin epäselvä. Tiivistettynä ajatukseni kuitenkin oli; kiitos kun kirjoitit ja kiitos kun teette tärkeää työtä!!!

    • 10.1

      sanoo

      Ei ollut epäselvä.:)
      Voihan sitä osallistua kursseille, ja niiden avulla miettiä onko itsestä tähän? Aina voi lopettaa kesken jos tuntuu ettei ole valmis, tai palata asiaan myöhemmin.:)

  11. 13

    sanoo

    Hesarin juttu oli hineo, samoin tämä tekstisi. Voimia arkeen, olet tehnyt rohkean valinnan, ryhtyessäsi tällaiseen työhön. Miki kuulostaa huikealta tyypiltä myös 🙂

    • 13.1

      sanoo

      Heh, Miki on huikee, vaikka tällä hetkellä kamppailee itsekin nähtävästi juuri tästä työstä johtuen ajatustensa kanssa… Kaikki kiukuttaa nyt…. Poika on ollut hirveän iso apu aina tässä, vielä kun hänet saisi ymmärtämään sen itsekin….:( Välillä on vaan pojalle vaikeaa luopua näistä kavereista.:(

  12. 14

    sanoo

    Hesarin juttu pysäytti. Lukiessani sitä en tiennyt sen kertovan perheestäsi. Arvostan työtänne äärettömästi, tiedän, miltä tuntuu yrittää työntää inhimilliset tunteet syrjään ja yrittää kohdata asioita ammatillisesti. Aina se ei vain onnistu. Eikä aina pidäkään onnistua. Me olemme vain ihmisiä. Ja se, että joku puskista huutelee jotakin aiheesta, johon itsellään ei ole mitään kosketuspintaa: kannattaa jättää omaan arvoonsa.

    Tämä blogitekstisi on niin henkilökohtainen ja niin avoimen rehellinen, että kiitän Sinua rohkeudestasi jakaa tuntemuksia, aitoja sellaisia, meille muille.

    Auringonsäteitä Porvoosta perheellenne 🙂

  13. 16

    sanoo

    Kaunis on tämä teksti ja niin on artikkelikin. Ehkä otsikolla haetaan kiinnostusta, mene ja tiedä. Arvostan hurjasti sitä mitä teette! Lämpö välittyy kirjoituksesi kautta. Ja jos työtä tekisi pelkällä tunteella, se kävisi varmaan liian raskaaksi, eikä sitä voisi tehdä.

    Useita vuosia on ollut mielessä se, että itsekin ehkä joskus. Kävin kerran kuuntelemassa yhden infotilaisuuden asiasta. Asia itää mielessä, saakin kypsyä vielä useamman vuoden.

    • 16.1

      sanoo

      Niinhän sillä haettiin kiinnostusta. Tekstissäkin oli aika räväköitä lauseita alkuun, onneksi sain sen luettavakseni ennen julkaisua.:D
      Myös täysi tunteettomuus kävisi raskaaksi, en tiedä miten kukaan voisi tehdä tätä niinkään. Mekin eletään tunteella kyllä, mutta osataan myös luopua.:)
      Hyvä hyvä, kaikki on vielä mahdollista siis!:)

  14. 17

    Anonyymi sanoo

    Hyvä postaus, todellakin =) Meille tuli sijoitettuna 10v tyttö, muutama vuosi sitten. Aika pian sen jälkeen, joku jo kysyikin että rakastanko häntä yhtä paljon kun biologisesti omia lapsiani. En muista ihan tarkkaan miten sanoin, mutta jotenkin itselle tuli syyllinen olo siitä, etten rakasta.
    Kunnes mietin asiaa itsekseni…Tietenkään en rakasta, miten voisinkaan (juuri noita eroja mitä kirjoitit) ja kun kyse on kuitenkin jo isosta lapsesta/nuoresta ei hoito ja helliminen ole samaa kun pikkuvauvan. Lisäksi minulla ei ole edes "lupaa" rakastaa häntä samalla tavalla, sillä minun on oltava valmis lapsesta luopumaan jos niin katsotaan.
    Jos joku yrittäisi viedä näitä omiani, niin olisin valmis "mihin vain", mutta sijoitetun kanssa minun on pystyttävä luopumaan ja pystyttävä jakamaan vanhemmuutta niin biologisen suvun kun sossujenkin kanssa.

    Mutta tämä on ammatti/elämäntapa mihin jokaisella ihmisellä on joku näkemys, mielipide, asia (yleensä vahva sellainen) ja koska meillä on tarkka salassapitovelvollisuus ei julkisuuteen oikeasti tule kovin paljon tietoa sijaisvanhemmuudesta, ainakaan siitä raadollisesta puolesta.

    Tsemppiä elämään ja arkeen ja rohkeutta luottamaan omaan taitoon ja tunteeseen =) (niinkuin teillä onkin)

  15. 18

    Anonyymi sanoo

    Tippa tuli linssiin lukiessa. Hienoa työtä teette, arvostan suuresti. Jaksuja hurjasti jatkoon <3

    -Tintti radan toiselta puolelta-

  16. 19

    sanoo

    Hieno kirjoitus, piti lukea kaksi kertaa kun pisti niin kovin miettimään. Älä siis poista! Toivottavasti mahdollisimman moni näkee ja lukee tämän ajatuksella.

    Myös mulle, kuten jollekin muulle kommentoijalle tuolla aiemmin, tuli jo siitä lehtikirjoituksesta sellainen fiilis, että Mikikin on kyllä mahtava tyyppi. 🙂 Ja miten hienoja arvoja saa sun/teidän tekemän työn kautta elämäänsä. Ei varmasti ole helppoa lasten vaihtuessa ja omien kausien, uhmailun tms. ohessa, mutta silti uskaltaisin väittää, että Mikistä kasvaa todella hieno, vahva ihminen, jolla on empatiakykyä ja arvot kohdallaan. 🙂

    • 19.1

      sanoo

      Mulla tuli jo tippa linssiin tästä sun Miki-kommentista! Meillä on nyt viime aikoina ollut kovin vaikeaa Mikin kanssa ja välillä tuntuu että onko tämä työ enää oikein Mikiä kohtaan… Täytyy vain uskoa että tämä on Mikillä vaihe, joka sitäpaitsi helpottuu kun Miki saa sen oman huoneen ja oman tilan. Ja että Miki oppii niin erilaisia asioita, empatiakykyä, jakamista, avarakatseisuutta jne. Miki on melkein koko elämänsä elänyt näin…. Mutta hän on ollut tosi upea, ottaa niin hienosti kaikki lapset vastaan, muistelee jokaista…
      Voi ei, nyt mä itken taas!:D

    • 19.2

      sanoo

      Varmasti mietit miten työ vaikuttaa Mikiin 🙂 eiköhän sen huomaisi, jos se alkaisi vaikuttamaan liikaa.
      Jospa nuo oireilut on sitä 5 vee ikään kuuluvaa myös. Meillä ainakin siinä tuli oikein kapina vaihe 😉 Miksu rules <3

  17. 20

    sanoo

    Teidän työ on oikesti arvokasta ja sillä on suuri merkitys varsinkin lapsille. Minusta ei varmasti olisi ikinä samaan.
    Hyvä te!

  18. 21

    sanoo

    Erittäin hyviä ajatuksia ja olet aivan oikeassa. Nämä asiat on vaan niin vaikeita, että joillakin kommentoijillakin tunne huutaa järjen yli. Omissa töissäni olen huomannut että kiinnyn lapsiin kovasti mutta irtoavasti, kun alusta saakka tietää, että ero on edessä. Ihan oikeasti ei uskalla. Siinä menisi täysin rikki. Ja eikö hoitoalallakin aina puhuta ammatillisuuden tärkeydestä?

    • 21.1

      sanoo

      Lapset ja eläimet on aina vaarallinen aihe, heti tulee kuraa niskaan jos jotain sanoo. Siksi en blogissakaan juuri mitään kerro. Ei ajatella että ehkä onkin hyvä pitää se ammatillisuus. Mitä jos kiintyisin liikaa lapsiin, aiheuttaisiko se esim sen että en ymmärtäisi lasten vanhempia ja luopumishetkellä taistelisin vastaan tms?

  19. 23

    Anonyymi sanoo

    Hienoa työtä teette, niin arvokasta! Jaksamista teille sinne <3 t.äiti Turusta

  20. 24

    sanoo

    Kiva kun kirjoitit mitä työ todella on 🙂 Hesarin juttu ei antanut niin todellista kuvaa. Tämä kirjoitus kertoo paljon enemmän. On aina kiva lukea ihmisten todellisista tunteista, oikeasta elämästä. <3

    "Onnellisuus ei synny siitä, että tekee helppoa työtä, vaan jälkihehkuna tyytyväisyydestä, joka syntyy kun on suorittanut vaikean tehtävän, johon joutui antamaan parhaimpansa."
    – Theodore I. Rubin

  21. 25

    sanoo

    Juttu oli minusta oikein hyvä! Kiitos, kun jaoit sen, sekä tuon yllä olevan kirjoituksen. Jaksamista työhösi!

  22. 26

    Anonyymi sanoo

    Hesarin juttu oli tosi hyvä ja niin oli tämä blogikirjoituskin. Sijoitusäidin vertaaminen päiväkodin hoitajaan oli todella oivaltava ja sai ymmärtämään tosi paljon paremmin sijoitusvanhemman roolia. Teette hirmuisen tärkeää työtä! Kaikkea hyvää teidän perheelle ja paljon tsemppiä!

    • 26.1

      sanoo

      Kiitos paljon! No joo, mä olen niitä päiväkotihommiakin opiskeluaikana tehnyt, joten tietää mihin verrata.:D Ihan samanlaista sekin on tietyllä tavalla, tämä tietty vielä enempi vie mun aikaa ja on vielä vastuullisempaa tavallaan. Mutta tunteet on aika samoja kuitenkin, täytyy pitää ammatillisena ne tunteet.

  23. 27

    Anonyymi sanoo

    Hei,

    Kiitos kun jaatte kokemuksianne, olette hurjan rohkeita!

    Minulla on hiaman kokemusta tuosta 5 vuotiaan hölmöilystä..
    Olen itse ollut perhepäivähoitajana koko esikoiseni elämän… aikaisemmin hoitolapset eivät ole aiheuttaneet mitään ongelmaa (paitsi pientä alkukiukuttelua aina uusien aloittaessa) mutta juuri viisivuotiaana alkoi ongelmia tulla. En tiädä oliko se lapsellani myös viisivuotiaan ns. pikkumurrösikää, vai johtuiko työstäni. Mutta sellaisen huomion tein että tuonikäinen alkaa kaipaamaan oman ikäistä seuraa todella paljon ja voisi olla hyvä vaihtoehto jos poikasi aloittaisi päiväkodissa lyhyttä päivää? Meillä tilanne nimittäin helpottui kun esikoulu alkoi.. tuntui että nyt lapsella on muutakin tekemistä kuin hoitolasten "kiusaus"(en siis tietenkään antanut kiusata, mutta se vaatoi itseltäni jatkuvaa valvontaa ja lapsen "eristämistä" muusta ryhmästä. Ja nyt eskarin alettua hän taas nauttii iltapäivällä hoitolasten seurasta, ja on muutenkin tyytyväisempi elämäänsä. Se oma huone on kyllä myös varmasti todella hyvä juttu!

    Mukavaa jatkoa teille!

    • 27.2

      sanoo

      No vitsi, olikohan just eilen kun pohdin taas tota asiaa ja mietin että onko siinä sekin että poika alkaa tylsistyä kotona. Kerhokin on vaan pari tuntia kahdesti viikosta, ja uimakoulu tunnin viikossa, ei se riitä mihinkään. Kyllä sen noilla samanikäisillä hoitolapsillakin huomaa, että pk tms tekisi hyvää. Tässä sitä kuitenkin öllötellään joka päivä kotona ja leikkipuistossa osan päivää. Sitten jos vielä kaamee kaatosade niin koko päivä kotona… Mullahan tekemistä riittää, siivoamista ym mutta lapset hyppii seinillä.
      Mikillä se ei ennen ollut ongelma, se tykkää olla kotona mutta nyt sen eron on huomannut kun poika on muutenkin kasvanut viimeisen vuoden aikana tosi paljon henkisesti. Vaikka hoitolapsetkin olisi samaa ikäluokkaa niin ei se tunnu hänelle riittävän…
      Tässä onkin taas hetkeksi pohdittavaa, että mitäs tehdään…

  24. 28

    sanoo

    Hieno juttu oli! Mahtavasti kuvailit ja pystyin mielikuvittelemaan itseni asemaasi (olipas osuva sanavalinta! 🙂 ) ! …mutta vain mielikuvittelemaan koska itsestäni ei olisi hommaan 24/7! Olen ollut kuusi vuotta omahoitajana, ja lastensuojelussa jo 15 vuotta. Toivoisin voivani antaa enemmänkin itsestäni mutta palkoillisena oleminen sopii paremmin omalle psyykkeelleni. Vaikka monesti töissä saan kuulla ideoita perhekodin tms perustamisesta KOSKA asumme myös ASEMALLA 😉 !

  25. 30

    Anonyymi sanoo

    Olen itse perheestä, jossa on ollut sekä biologisia että sijoitettuja lapsia. Vaikka vanhemmat varmasti kaikkia rakastivatkin, niin kyllä biologiset lapset olivat joissain asioissa etusijalla. Joka on toki aivan luonnollista. Mutta lapsi ei sitä ymmärrä ja sijoitettu lapsi jos kuka kaipaa sitä rakkautta ja huomiota. Olen itse haaveillut pienestä sijaisperheestä, mutta sosiaalityöntekijöiden mielestä minulla tulisi olla edes yksi oma lapsi, ennen kuin voin hakea pitkäaikaisesti sijoitettavaa. Tämä on ristiriitaista, sillä haluaisin jakaa kaiken huomion ja rakkauden sijaislapselle, joka sitä tarvitsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *