Mitä me kanssasi teemme, talovanhus?
Kaksi kesää ja kolme talvea olemme nyt omistaneet tontin ja asumattoman punavalkoisen puutalon, joka on seissyt ryhdikkäänä paikallaan. Talovanhus on odottanut kärsivällisesti, mitä me sille päätämme tehdä.
Me olemme rymistelleet sen neljäkymmentäluvulla rakennettuja kiviportaita sisään ja ulos, harpponeet sitä ympäri, mittoneet sen kulmat ja katot, mittailleet, arvioineet ja tuumailleet, vihastuneet siihen, ettei talosta ehkä edes remontoimalla saisi kunnollista, ihastuneet sen naapureilta kuulemaamme tarinaan: talo kuului aikoinaan merimiehelle, jonka rouva odotti aina keittiön ikkunasta ulos katsellen miestään palaavaksi maailman meriltä kotiin.
Samaan rauhoittavaan maisemaan keittiöstä olen minäkin mieltynyt. Samoin kuin koko keittiöön: sen viehättäviin, vanhoihin kaappeihin ja suureen, kotoisaan leivinuuniin. Ja joka kerta seistessäni keittiön ikkunan ääressä mielessäni pyörivät samat ajatukset: saisiko talosta kunnostamalla hyvän? Oliko kellarin kosteusvaurio mitenkään korjattavissa?
Ison kysymysmerkin aiheuttaa myös se tosiasia, ettei taloon ole koskaan tullut juoksevaa vettä eikä siellä ole ollut vessaa. Kunnostaminen pitäisi aloittaa täysin alusta. Mitä vanhasta talosta enää jäisi jäljelle? Hiljaa mielessäni olen lohduttautunut ajatuksella, että rakennus ei sentään ole hirsitalokaunotar vanhoine lautalattioineen vaan rapattu, rintamamiesvuosien puutalo kera punatiilisen (ei niin kivan) takan.
Jo muutaman vuoden aikana pihapiiriin ja taloon on syntynyt vahva tunneside. Kaupunkikotimme ovelta hurauttaa uuteen sielunmaisemaamme puolessatoista tunnissa, joten lähes jokaisena aurinkoisena päivänä olemme ajelleet maalle. Tyhjä talo on toiminut kesäkeittiönämme – tai kattona sateen yllättäessä. Olemme viettäneet ystäviemme kanssa jo kahdet juhannusjuhlat omenapuiden alla ja grillanneet kymmeniä ihania kala-aterioita talon edustalla.
Ehkä parasta kaikessa on ollut pihan vanha puusauna, jonka luulimme jo käyttökelvottomaksi. Nuohoojan tarkistettua hormit, ja mieheni ja appeni nikkaroitua lisätukea vanhoille lauteille, sauna on toiminut moitteettomasti. Sen löylyissä on lämmitelty vielä pitkälle syksyyn ja käyty jo vesien kylmettyä järvessä pulahtamassa.
Paikalliset naapurit, joihin pikku hiljaa olemme tutustuneet, luulevat varmaankin, että olemme aina kesäisin muuttaneet taloon. Kukaan ei siis välttämättä tiedä, että illan tullen suuntaamme aina auton keulan kohti kaupunkia. Ja se vasta tuskaista onkin. Kesäilta on parhaimmillaan, olo saunanraukea, kuikka huutelee järvellä – ja me pakkaamme kimpsumme autoon ja hurautamme kivikaupunkiin.
Viime syksynä päätimme, että näin ei voi enää jatkua. Päätös talon kohtalosta on nyt tehtävä!
Jos taloon ei tule vettä sisälle, niin silloinhan se merkitsee sitä, että se on säästynyt! Eli remontoimaan vaan. Oletettavasti kellarissa on sadevesien tuomia vauroita, mutta ne on heloimpi korjata; salaojatsekkaus ja uudet patolevyt tarvittaessa ja tuuletus kuntoon. Muistakaa kuitenkin kuunnella taloa; ei muovilistoja, MDFää, ei kipsilevyä… Vaan käsin maalattuja pintoja, käsin maalattuja paneeleita, puukuitulevyä seiniin (ihana akustiikka tulee kaupanpälle!), ajanhenkisä ovia, vanhoja ikkunoita, painovoimainen ilmanvaihto (korkeintaan koneellinen poisto vessasta ja liesituulettimesta) yms… Ja talo herää henkiin! Vuosia siinä menee, mutta kannattaa. Itse olemme asuneet nyt seitsemän vuotta keskellä remonttia, välillä vihaten, mutta pääasiassa rakastaen. Vanha talo on ihana!
Kiitos kannustuksesta, Pauliina =). Vanha talo on kylläkin ihana, mutta kovasti mietimme tuota vuosien (ja taas vuosien) työmäärää (salaojia eikä patolevyjä ole koskaan ollutkaan). Että onko meistä siihen, ja vietämmekö taaperomme kaikki lapsuusvuodet remontoiden. Kovasti on asia mietityttänyt =) =).
Meillä on lapset kasvaneet raksalla koko elämänsä. Ensin uusi talo ja nyt tämä vanha. Osaavat käyttää kuumailmapuhallinta, tiilileikkuria, pyörittää laastia, maalata… Keikkua rakennustellingeillä ja rakentaa jätteistä majoja, ompa yksi toimiva henkilönostinkin rakennettu. Eli vaikka yhteiset huvipuistouimahallireissut ovat lauantaisin jääneet vähiin, niin ehkä ovat samalla myös jotain oppineet ja myös iloitsevat remontoinista. Toki nyt jo alkaa itselläkin olla kohta mitta täynnä 11 vuoden jälkeen:) Eli lapsille vaan omat työkalut ja hommiin! Ei ehkä ihan normi lapsuus, mutta ei varmasti huonokaan. Mutta tätyy sanoa, että nyt ymmärrän myös naapurimme (asuu myös vanhassa talossa) toteamuksen kun ostimme talon; ei mitään onnitteluja vaan lakoonisesti “otan osaa”…
Ihana kirjoitus ja ihana talo. Aivan upea paikka ja tarina <3 Mukava nähdä myös kuinka blogisi on saanut siivet. Kaikkea hyvää eteenpäin! Juuri tuollaisesta paikasta meidänkin perhe unelmoi <3
Voi kiitos, Anna! Ihanan kannustavia kommentteja blogikonkarilta! Oikein kivaa on ollut blogia aloitella – ja meidän seikkailu tästä sen kun etenee. Kaunista kevättä sulle =)