Talo nielee neliöitä
Blogissa on ollut hetken hiljaista, sillä olemme viettäneet hetken “kesälomaa” (eli olemme taaperon kanssa olleet anoppilassa ja mies raksalla:)
Tänään pääsin taas pitkästä aikaa käymään talolla, ja ensimmäisen tunnin olin niin pöllämystynyt kaikista muutoksista, etten saanut sanaa suustani. Mies kulki perässäni kyselemässä, mitä tykkään tästä ja tuosta näkemästäni, mutten pystynyt vastaamaan mitään. Avara hirsinen “sali”, jossa koko talon sisus oli vielä muutama viikko sitten yhtä tilaa, on mennyttä: tilalle on ilmestynyt väliseinien runkoja, muurattuja seiniä sekä välipohja ala- ja yläkerran väliin. Sisätilat ovat siis muuttuneet huomattavasti pienemmän tuntuisiksi, ja huoneiden koko on nyt ihan realistisesti juuri sitä mitä näkyy. Huh, miten jännittävää!
Mikään huone ei (luojan kiitos) silti tuntunut liian kittanalta, ja olemme myös erittäin kiitoliisia siitä, että valitsimme taloomme tavallista korkeamman huonekorkeuden. Se avartaa huoneita lisää. Sydän pamppaili eniten tulevassa kylpyhuoneessa ja saunassa, sillä niiden kokoluokka on todellakin minimissään. Eivätkä valoa syövät tummanharmaat muuratut seinät ja betonivalulattia juuri parantaneet näkymää. Mutta uskon ja toivon, että raikkaan laatoituksen jälkeen tila tulee avartumaan.
Onko teillä kellään “vertaistukitarinoita” tilojen pienuuden tunnusta tässä vaiheessa rakentamista?
Minä ja mieheni emme olleet suinkaan ainoita tuvassa, jossa risteili työmiehiä siellä sun täällä. Kun työporukka lähti lounaalle, kiipesimme tikapuita pitkin yläkertaan tutkimaan sitä kaikessa rauhassa. Taiteilimme puupalkkien päällä ja ihastelimme ikkunoista aukeavia näkymiä. Taaperon huoneesta pilkottavat puunlatvat ja järvi, meidän makkarista avautuu tavallista suurempi pieniruutuinen ikkuna melukylämaiseen maisemaan: sympaattisia naapuritalojen vanhoja katonharjoja sikin sokin syyskesäisissä pihapiireissään.
Yläkerran aulasta aukeavatkin sitten ikkunalliset pariovet parvekkeelle järven suuntaan. Mikä parasta, järven äänet, laineiden loiske laituriin ja tuulen tuiverrus kaislikossa, kuuluvat sisälle saakka. Tosin ei varmaan enää sitten (ainakaan yhtä selkeästi), kun ikkunat on eristetty ja väliseinät levytetty.
Miehen jatkaessa raksahoimmia lähdin tutkailemaan syyskuista pihapiiriä. Omenapuut notkuivat vihreistä ja punaisista hedelmistään, ja keräsin kotiin ison satsin oman pihan herkkuja. Laiturilla pohjoistuuli pyöritti hiuksia, ja metsikössä syysaurinko siivilöityi oksien välistä puolukkamättäsiin. Se sisäinen onnen tunne, joka näistä hetkistä syntyy, saa odottamaan niin kovasti sitä, että pääsemme joskus asettumaan taloon!