Harmaan talvipäivän ihme: tontti löytyy!

Ihanaa Ystävänpäivää, rakkaat lukijat! Usko tai älä, näinkin loputtoman harmaana päivänä voi tapahtua jotakin ihmeellistä. Kuten löytää unelmiensa tontin (jolla vieläpä seisoo vanha talo!). Kuinka se oikeastaan tapahtui?

Kolmisen vuotta sitten elämämme alkoi olla mallillaan. Kihlat oli vaihdettu, häät juhlittu, omistusasunto hankittu ja reissuja tehty niin itään kuin länteen. Silloin meille molemmille iski hillitön mökkikuume: löytyisipä velä idyllinen paikka maalla!

Aloimme katselemaan mökki-ilmoituksia “tositarkoituksella”, ensin sieltä sun täältä, lopulta päädyimme vatvomaan kahden alueen välillä: merellinen saaristo läntisessä Suomessa tai Keski-Suomen järvimaisemat? Yritin kuvitella meidät molempiin paikkoihin. Näin jo mieheni keltainen sadetakki päällä kipuilemassa liukkailla kallioilla kohti idyllistä venevajaa, jossa odottaisi vahausta vailla oleva puupursi. Saaristomeren tuuli pörröttäisi hänen tyylikkäästi ylikasvanutta tukkaansa.

TAI sitten muruseni pilkkoisi paidattomana saunapuita idyllisellä (tuulettomalla) pihalla, josta pikkuisen varvistamalla näkisi Päijät-Hämeen komean saariston ja tyynen järvenselän, jonne myöhemmin päätyisimme iltasoutelulle.

Lopulta päädyimme järkiratkaisuun: emme ole suomenruotsalaisia, saareen pääseminen vie aikaa (mahdollinen lossimatka) ja hermoja, ja mahdollisen saaristomökin talvikäyttö jäisi hyvin vähäiseksi. Lisäksi olimme jo vuosia ihastelleet erästä eteläsuomalaista Sisä-Suomen kesämökkikuntaa, josta monesti ajoimme ohitse. Löytyisipä sieltä sopiva paikka!

Kävimme katsomassa muutamaa järvenrantamökkiä, mutta totuus yllätti karusti: kaikenmaailman lautahökkeleistä pyydettiin siivottomia summia. Ja mitä enemmän asiaa pohdimme tajusimme myös, että tarvitsemme talviasuttavan paikan. Olisi turhaa maksaa kallis hinta pelkistä kesäkuukausista, kun halusimme kaupungista pois tasaisesti ympäri vuoden.

SITTEN tapahtui onnenkantamoinen. Tai ehkäpä sattuma tai kohtalo. Tai jopa ihme, jos oikein tunteelliseksi ryhdytään. Me löysimme oman unelmien tonttimme juuri tuosta kyseisestä kunnasta erään kahvipöytäkeskustelun perusteella. Olimme ystäväpariskunnallamme käymässä (haleja vaan Anninalle & Timolle!) ja sivusimme taas jälleen kerran suurta haavettamme ihanan tontin tai talon löytämistä. Kuinka ollakaan, ystävämme sattuivat tietämään juuri kyseisessä paikassa tuttaviensa tontin, jolla vieläpä seisoi vanha talo. Paikka olisi mahdollisesti myynnissä.

Ajoimme heti seuraavana viikonloppuna tonttia katsomaan. En unohda sitä koskaan: oli huhtikuinen, kamalista kamalin loskainen sää, suorastaan ironinen ilma lähteä katsomaan kesäistä unelmaa. Lipuessamme autolla hiljakseen tontin ohi sekä minä että mieheni hiljennyimme täysin. Suurehkolla avaralla tontilla seisoi sympaattinen valkoinen talo, vanha ja yksinäinen, mutta silti ryhdikäs. Olimme kuulleet, että talo oli seissyt tyhjillään useita kymmeniä vuosia, joten katselimme sitä armeliaasti. Tonttia vahtasimme tarkkaavaisemmin. Ohuen räntäkerroksen alta hahmottui marjapensaita, muutamia puita, vanha pihasauna ja yllin kyllin avaraa tilaa lasten leikeille. Sitten suuntasimme rantapolkua pitkin laiturille, josta avautui loputtomalta tuntuva järvenselkä. Kaikessa harmaudessaankin paikka näytti aivan täydelliseltä meille.

Kevät koitti ja ajelimme tontille vielä muutamia kertoja ennen kuin otimme yhteyttä sen omistajaan. Kun aurinko oli sulattanut lumen, ja saimme todellisen käsityksen tontin puutarhamaisesta kauneudesta, emme voineet kuin salaa toivoa, että paikka olisi joskus meidän.

Erilaisten kommervenkkien, ja pienen jännitysnäytelmän (muutkin olivat kiinnostuneet paikasta, kun kuulivat sen olevan kaupan) jälkeen teimme kaupat tontista seuraavana syksynä. Talo merkittiin kauppakirjaan purkukuntoisena, sillä kellarissa oli lillunut jokakeväiset sulamisvedet ja aiheuttaneet tuhojaan. Meille asia ei ollut ihan niin yksinkertainen. Olinhan aina kuvitellut hankkivani vanhan talon…