Torsti ja fossiilitiikeri

Joskus, kun joku esine katoaa, sitä muistaa suurin piirtein milloin se on kadonnut ja silti ei löydy. Niinä hetkinä usein vain jään odottamaan että kadonnut esine tulee vastaan. Näin kävi myös Torstin tiikeriemolle, jonka hän sai ranskanserkkujen joulupaketista. Ranskan serkut osuivat vahingossa todella oikeaan, kun ostivat Torstille tiikerin. Tiikeri ja kaikki muutkin isot kissaeläimet kun ovat pian kolmevuotiaan Torsti  suosikki-indeksissä edelleen todella korkealla.

Tiikeri ei ehtinyt kulkea Torstin kanssa mukana kuin muutaman päivän kunnes se katosi. Sitä ennen sen kanssa nukuttiin ja leikittiin. Lelu esittää tiikeriemoa jolla on pieni tiikerinpentu suussa. Yhdellä automatkalla se sitten katosi. Tiesin etten ollut avannut matkan aikana Torstin puolesta ovea, eli senoli oltava Marttilassa. Mutta ei löytynyt ei. Päivän Toppe sen perään tirautteli itkuja. Me muut sovimme että siitä ei muistuteta ja sitten vain jäätiin odottelemaan. Kyllä se löytyy, sanoin minä.

Muistan omasta lapsuudestani sen, että kaikki sellaiset lelut mille tapahtui jotakin dramaattista, olivat myös niitä kaikkein tärkeimpiä. Tiikerin tärkeys on nyt huipussaan, sillä eilen se viimein löytyi. Pakkasin autoa talon edessä, oli kamala kiire, tietenkin ja pihamaa oli liukas ja jäinen. Laskin käsilaukun jäiseen maahan hetkeksi. Nostaessani sitä ylös, näin tiikerin jään sisällä maassa. Pyysin Torstia katsomaan ja poika aloitti lohduttoman itkun pakastetun tiikerinsä äärellä. Liukastelin hakemaan pistolapion ja kaivoin lelun jääpalan sisällä ylös maasta. Naureskelin siinä jäätä hakatessani jotain arkeologisesta löydöstä ja fossiilin kaivamisesta, mutta lapsille ei vitsi oikein auennut, varsinkaan Torstille, joka itki lohduttomana saavuttamatonta, kadoksissa ollutta ystäväänsä. Jääpala sisälle, sulatus lämpimällä vedellä, ja koko pelastusoperaation ajan kestänyt itku loppui kuin seinään. Pääsi muuten kovia kokenut tiikeriäiti yöksi peiton alle ja viereen.