Tiili kerrallaan

Hain tänään aamulla kädet jäässä heppoja laitumelta tallille. Peitin viime viikolla istuttamani  kesäkurpitsan taimet ja toivon että juuri valmiiksi saamani uusi kasvimaa sinnittelee kylmän yli. Laitoin uuniin tulet, päätin etten kanna tänään yhtäkään kiveä tai tiiltä ja sen sijaan vain fiilistelin viime viikonlopun hellemuistoja.

Jatkoin viikonloppuna kasvimaan aidan tekemistä, päätin tehdä aidan etuosan vanhan romahtaneen siilon vanhoista tiilistä. Projektia aloittaessani minulla oli koko ajan huoli, ettei aidasta vain tule “vähän liian siisti”. Koska haluaisin että aita näyttäisi siltä, kun se olisi ollut siinä jo kymmeniä vuosia. Tuukkaa tämä asia ei kuulemma huolettanut lainkaan ja hän kävikin kokoajan pohtimassa (=vinoilemassa) josko menee aita liian siistiksi. Ei mennyt, tuli aika hyvä, vaikka toinen ja pidempi puoli aidasta onkin vielä tekemättä. Ihailen nyt kaikkia muurareita ja kivirakentajia entistäkin enemmän. Mitä kaikkea maailmaan onkaan rakennettu pikkuhiljaa, tiili kerrallaan.

Kesä on täällä asumisessa ehdottomasti parasta aikaa. Sunnuntaina käytiin taas estekisoissa, (Tuukka ja valmennettavani Sonja hyppäsivät) ja loppuaika menikin pitkälti kasvimaalla. Tuukka siivosi pihapiiriä ja ajoi nurmikot, Torsti pyöri kasvimaan kulmilla (jaloissa) ja tytöt käyttivät todella paljon aikaa siihen, että saisivat pihalammesta kalastettua haavilla ruutanoita. Muutaman sintin saivatkin ja lopun aikaa he kiipeilivät (niin kuin kuvissa vielä ennen nukkumaan menoa, yöpaidat päällä) kiviaidoilla.

Sanoin Tuukalle eilen, että minulla on koko ajan sellainen tunne, että tämä on meidän elämämme parasta aikaa. Jatkukoon tämä tunne vielä vuosikymmeniä.