Talviurheilua
Olenko minä tullut vanhaksi, vai onko mäenlasku aina ollut järkyttävän rankkaa hommaa? Pieni hetki kun pulkka liukuu mäen nyppylän alas, sitten taas kammetaan koko lasti ylös. Torsti katsoo oikeudekseen istua pulkassa myös matkalla takaisin mäen päälle. Taas pakataan pulkka täyteen ylipuettuja käsiä ja jalkoja. Eihän naru jäänyt pulkan alle? Sitten: huiiii. Ja taas alusta. Raskasta ja yksitoikkoista, mutta samalla kiehtovaakin. En tosin ole koskaan oikein ymmärtänyt laskettelunkaan päälle. Istutaan lähes yli koko päivä jossain huterassa hississä ja sitten välillä: huiii.
Lupasin eilen lapsille viimeinkin tehdä “niin ison lumihevosen että sen selkään pääsee vain tikkailla”. Minä rakensin heppaa tunnin verran ja pikkutytöt käyttivät saman ajan olennaiseen, eli keskusteluun siitä, mikä hepan nimeksi tulee. Lopputuloksena Kiira Kaneli, jonka selkään nousuun ei tervittu tikkaita, pelkkä jakkara riitti. Tänä aamuna hiljennyimme ikkunan ääreen toteamaan, että yöllisen vesisateen jäljiltä Kiira Kanelilta oli pudonnut pää ja se oli sulanut lähes puolet pienemmäksi.
Voi miten ihana Kiira Kaneli! Muistan elävästi ajan kun pihallamme komeili milloin virtahepo, sika, apina, kilpikonna tai ihan perinteinen lumiukko. Ja mäkeä on laskettu meilläkin kolmen lapsen innostamana, jopa niin että äiti ei istunut viikoihin tärähtäneen häntäluunsa vuoksi.
Lasten kanssa touhuilu on elämän parasta aikaa, nauttikaa siitä Ja toivotaan, että talvi oysyisi ja Kiira Kaneli palaisi entistä uljaampana pihaanne.
Blogiasi on tosi mukava seurata, elämänmyönteinen ja täynnä aitoa arkipäivää juhlahetkillä höystettynä, kiitos Olga!
Mukavaa tammikuun jatkoa teille Marttilaan!
t. Tuuli
Samat mietteet kuin edellisessä kommentissa, nauti niistä pienistä hetkistä lasten ollessa pieniä….vaikkakin välillä tuntuisi houkuttelevammalta tehdä omia juttuja, kuin arkiset puuhat kotiympyröissä!!Söpö koira kuvissa!