Sushirajoilla

Minulle on muutamien vuosien sisällä syntynyt lähes huolestuttava rakkaus sushiin, tai siis tarkennettuna kasvismakirulliin. En ehtinyt ensimmäiseen varsinaiseen Suomen sushibuumiin oli ja meni aikoja sitten, mutta onneksi ravintolat jäivät, ja olen voinut lämmetä niihin vähitellen. Olen vaalinut tätä varsin myöhään herännyttä ruokarakkausuhdettani lähinnä itsekseni tai ystävien kanssa Helsingissä lounaalla käydessäni. Nyt jokin aika sitten astuin ratkaisevan rajan yli ja tein ensimmäistä kertaa makeja myös kotona Hilman ja Torstin synttäreille, toki enemmän aikuisille tarjottavaksi, mutta kuitenkin. Tuukka on ollut sushin syömisestäni ihmeissään ja jotenkin huvittunut. Kuulen jatkuvasti jotain vinoilua siitä miten sushiraja on noussut nyt Iitiin Sääskjärvelle saakka ja kuinka hän epäilee, että aion kohta muuttaa Helsingin punavuoreen ja mennä mainostoimistoon töihin.

Vaikka eihän Suomessa varmaan montaa sellaista kaupunkia ole mistä ei sushia saisi. Ja kyllä hänkin niitä tekemiäni makirullia söi, mutta jotenkin vähän ikään kuin velvollisuudesta minua kohtaan. Olen puolestani vinoillut takaisin, ymmärrän toki että heinolalaistaustaisen ihmisen makuelämykset ovat jumiutuneet jonnekin grilliruoan ja Pekan leipä-leipomon sämpylän taajuudelle, eikä siinä mitään. Anoppikin osallistui keskusteluun tuomalla siihen periheinolalaista maalaisjärkeä: ”En ole koskaan ymmärtänyt sushia. Kylmää riisiä ja kylmää kalaa, käärittynä vihreän lötkön levän sisään.”

Mutta minulle siinä on jotakin. Uskon että heikkouteni sushiin liittyy juurikin merilevään joka ei mielestäni ole kovin lötköä eikä oikein vihreätäkään. Uskottelen itselleni että kasvisruokavalioni vuoksi elimistöni kertoo minulle että minä tarvitsen jodia, jota merilevä runsaasti sisältää. Tai sitten sushi-innostukseni on tosiaan viimeinen yritykseni pitää itseäni edes jotenkin urbaanina henkilönä, vaikka asunkin peltojen keskellä. Mikä on sinänsä ihan älytön harha, koska ostin juuri seuraavat sushitarpeet Iitin Kausalan S-marketista.