Raskaat työt ja diskohuvit

No nyt meillä on sitten kotieläinpiha. Ei ollut mitään hienoja avajaisia, avattin vain. Tuli tietenkin ihan älytön kiire, ja parin viimeisen yön unet ennen avaamista jäivät todella vähäisiksi. Ihmisiä kävi ekana viikonloppuna ihan kivasti. Havahduimme kahden päivän aukiolon jälkeen siihen, että meillä ei siis todellakaan ole tänä vuonna kesälomaa, vaan me sinkoilemme täällä tontilla koko kesän. Paitsi maanantaisin ja tiistaisin kun olemme kiinni, vietämme lasten kanssa viikonloppua. Lapset menevät farmilla työpäivät tosi hyvin mukaa. Toppe pyörii jaloissa ja kiukuttelee kahvilan sisäleikkipaikassa, että kaikki lelut ovat hänen. Helga toimii oppaana ja esittelee eläimiä asiakkaille, Tuukka hoitaa eläimiä ja ympäristöä, ja minä pidän meille työkokeiluun tulleen ihanan Piian kanssa kahvilaa (eli paistamme posket punaisina vohveleita!) ja Hilma toimii meille aputarjoilijana, sen mitä neitiä nyt sattuu huvittamaan. Kaiken kaikkiaan tosi rankkaa ja myös tosi kivaa, vielä kivempaa kun etukäteen ajattelin. Ensimmäisen kolmen päivän jälkeen olimme Tuukan kanssa jo vähän epäuskoisia, että mihin sitä on tullut lähdettyä, että tällaista säätämistä, koko kesä? Kolmas päivä meni jo rutiinilla ja saimme taas nukuttuakin, joten alkoi vähän helpottaa. Ja eilen, kun oli vapaapäivä, Tuukka sanoi jo puolen päivän aikaan että ”Onhan toi aikaa kivaa toi kotieläinpihan pitäminen, kun mitäpä muutakaan tässä nyt sitten tekisi?"

Päivää ennen avaamista näytti vielä tältä:

Ja sitten seuraavana päivänä jo onneksi tältä:

Tuukka sanoi minulle jo syksyllä, että "kai sinä ymmärrät, että todellisuudessa sä perustat kahvilan?" En ymmärtänyt silloin, mutta ymmärrän nyt. Yhtäkkiä opiskeluaikojen kahvilatyön kokemus on arvossaan, aamut alkavat pullataikinan teolla ja illat päättyvät kahvilan siivoukseen. Olen työn lomassa pohtinutkin, että miksi haluan tätä? Tähän menee kuitenkin paljon aikaa, tuotto on kuitenkin verraten pientä. En rehellisesti sanottuna oikein tiedä, kai se vaan on se, että haluaa saada jotain aikaan, tuottaa itselle työtä ja mikä parasat, samalla ihmisille iloa. Eläimet viihtyvät kun saavat niin paljon huomiota, lapset viihtyvät kun kokevat olevansa tärkeitä, Tuukka ja minä ollaan molemmat todella hyväntuulisia ja innoissamme, ja asiakkaat hymyilevät, sateestakin huolimatta. Ja lapset, ne kaikki innosta hihkuvat lapset ovat kyllä kaikkein parasta. 

Kävimme eilen vapaapäivän kunniaksi illalla syömässä naapuripitäjällä Artjärvellä, sinne oli samaan vanhaan baari / pitseria/ kaikkea mahdollista -paikkaan avannut baari/ pitseria / intialaisen ravintolan uusi yrittäjä. Intialaisella listalla oli kaksikin kasvisruokaa joten lapset autoon ja nokat kohti naan-leipiä. Ja olipa kivaa! Ravintolassa oli hiljaista, ainoastaan 2 kanta-asiakasta jurotti lähipöydäsäsä. Hymyileväinen ravintoloitsija käynnisti lapsia kovasti kiinnostaneen disco-nurkkauksen oli valot ja systeemit ja tietenkin musaa. Tuukka nousi ylös ja (todella poikkeuksellisesti!) lähti lasten kanssa tanssimaan. Pian tanssimme monta biisiä koko perhe, sitten söimme tosi hyvää intialaista ruokaa ja lopuksi tanssittiin taas. Lasten mielestä paikka oli paras ikinä, ja jouduin kantamaan itkevän Torstin autoon, koska hän ei olisi halunnut lähteä. Diskoravintola, vautsi mikä konsepti. Ja vielä melkeen naapurissa!