Potkukelkalla bileisiin

Meidän kylälle on muuttanut uusi nuori emäntä. Hän kutsui meidän lähitilojen nuorista emännistä koostuvan porukkamme kylään ystävänpäivän iltana. Tapaamme tällä porukalla kerran parissa kuukaudessa, silloin käymme yhdessä syömässä tai jonkun tuvassa iltaa istumassa. Tosi hauska, sekalainen joukko eri-ikäisiä naisia, joka luontevasti kasvaa, kun joku kylän nuorista miehistä saa haaviinsa morsiamen, joka uskaltaa muuttaa tänne peltojen keskelle.

Miten nämä uudet ihmiset tänne löytyvät? Lyhyesti voisin kohta 10 vuoden Iitissä asumisen perusteella tiivistää, että yleisimmin 1. risteilyiltä, 2. baarista, 3. netistä, tai 4. ollaan vaan tunnettu aina.

Sillä, että juo naapureiden kanssa joskus vähän reippaammin kuohuviiniä, on asumisviihtyvyyteen pelkästään positiivinen vaikutus. Paljon hauskempaa moikkailla kylänraitilla tai kauppajonossa, kun on tullut edellisellä naurettu kippurassa enemmän tai vähemmän laadukkaille jutuille.

Menin näihin kemuihin kauteen parhaiten sopivalla menopelillä, eli potkukelkalla. Ilta hämärsi, hajuvesi tuoksui kaulaiinassa. Tie oli juuri sopivasti jäässä, matkaa vain vajaa kilometri ja kelkka luisti. Poljin kun pikkulapsi, ihan innoissani. Olin melkein perillä, kun siirryin viimeisen 100 metriä isomman, myöskin katuvalottoman tien varteen ja tajusin että olin juuri pessyt takkini, eikä siinä nyt ollut heijastinta. Minulla ei myöskään ollut jokamaalaisen trendivarustetta, otsalamppua mukanani. En kääntynyt takaisin, ajattelin että keksin jotakin. Oven edessä jo nauratti; joku oli tullut pulkalla. 

Kotiin lähitessäni avasin suuni tästä turvallisuusongelmasta, olihan ulkona jo aivan säkkipimeää. Näin jo mielessäni ojasta ojaan haparoivat potkurin jäljet, kun pikkuhiprakassa huiskin menemään Marttilan valoja kohti. No eipä tarvinnutkaan haparoida. Hädässsä ystävät tunnistaa siitä, että ne pakkopukevat sinut persu-huomioliiviin, lykkäävät päähäsi otsalampun, halaavat reippaasti ja päästävät vasta sitten kotimatkalle.