Pikkupukki Into

Minä en syö vuohenjuustoa, eli chevreä. Ongelmat suhteessani tuohoin voimakasmakuiseen juustoon ovat peruja lapsuusajoilta, kun meillä oli vuohia ja myös pukkeja. Minusta vuohenjuusto maistuu edelleen aina vain juuri siltä miltä tuoksui Nurmeksen talon pihalla kosteana syysiltana kun vanha, arvokas pitkäsarvinen Matti-pukki käveli nivelet naksuen ohi.

Olen vältellyt pukin ottamista, mutta nyt farmin avajaisten lähestyessä se tuli taas ajankohtaiseksi. Kuulemma jos pukin kuohii, haju vähenee. Toisaalta en ajatellut ihan heti kuohia, jotta sarvet kasvaisivat ja tulisi pikkukilejä ensi kesäksi. Lisäksi meillä oli tälläkin jo vuosia sitten kaksi pukkia ja niiden haju ei ollut Matin tasoinen. Hajuissa tosiaan on myös yksilöllisiä eroja. Toisaalta mietin että mitäs sitten jos syksyisin navetassa vähän tuoksahtaa, ei Tuukkakaan chevreä syö. Toki söi hän ennen, kunnes tapasi Matti-pukin. Matti kiipesi Tuukkaa vasten ja aikansa siinä rapsuttelivat. Sen jälkeen ei ole chevre Tuukallekaan maistunut.

Mutta koska sarvellinen pukki on älyttömän hieno ja koska pikkukilit on maailman ihanimpia otuksia,  otin riskin ja rakastuin pikkupukkiin nimeltä Into. Tämä hohtavan valkoinen kakara muutti meidän viime kesänä tulleiden tyttövuohien sulhaseksi ja on nyt kotieläinpihan kuopus. Into muuttuu ajan myötä kellertävämmäksi ja se saa valkoiset sarvet, katsotaan niitä hajuhaittojakin sitten myöhemmin. Nyt nautitaan pikkupukin iloisesta seurasta. Ja kesästä, kunhan se ensi viikolla kuulemma alkaa.