Onni on oma pihalampi

Se on ollut siinä aina. Pieni, matala lampi näkyy jo vanhoissa kartoissa, ja vieressä olevan entisen kyläkoulun vanhat oppilaat muistelevat kuinka koulun liikunnan tunnilla kiivettiin piikkilanka-aidan yli samaiselle lammelle luistelemaan. Näiden 11 vuoden aikana lampea on ruopattu, ja pohjaan on laitettu suodatinkangas ja hiekkaa. Lampi on kasteluvesivarasto, eläinten juomapaikka ja talvella, edelleen meidänkin luistinratamme. Lammessa elää tilan edellisen omistajan istuttamien ruutanoiden lisäksi ainakin vesiliskoja.  Vesi lampeen tulee lukuisista lähteistä ja suonista mitä koko sen yläpuolella oleva mäki on täynnä.

Viime kesänä lammen mutavesi alkoi hiekkapohjan myötä vähän kirkastua. Ruutanat ovat mutapohjassa viihtyviä kaloja, eli ne penkovat pohjamutaa ja tekevät veden sameaksi. Ihme kyllä ruutanat selvisivät suodatinkankaan ja hiekan laittamisesta, sitkeitä tyyppejä ovat muutenkin, kuulemma. Tänä vuonna hankin lampeen suodatusjärjestelmän ja uv-valon, jotta levätkin pysyisivät poissa. (Vaikkei siinä sinilevää ole koskaan ollutkaan, mutta silti.) Nyt lapset ja Tuukka ovatkin uineet lammessa lähes joka päivä, ja minä vain muutaman kerran, en oikein ole vielä osannut asennoitua siinä uimiseen.

Eilen illalla myöhään tuli mieleen ennen nukkumaan menoa, että pitäisikö käydä yksin nopeasti yöuinnilla? Lapset nukkuivat, Tuukka katsoi telkkaria. Hiippailin pihan poikki lammelle, oli jo viileää. Pihalla irti olevat hevoset huomasivat minut ja lähtivät seuraksi. Uin kauniissa kesäyössä, näiden nelijalkaisten todistajien läsnä ollessa, pienen lampemme päästä päähän muutaman kerran ja olin ehkä maailman onnellisin pieni ihminen.