Muru-kissa karkuteillä

Meillä on kaksi leikattua tyttökissaa. Taloon syntynyt 6-vuotias harmaa Kita ja villikissasta kotikissaksi kesyyntynyt 5-vuotias pitkäkarvainen, kilpikonnavärityksinen Muru. Kuten olen täällä aiemminkin moneen otteeseen todennut, en ole erityisemmin ollut kissaihminen, mutta vähitellen tämä kaksikko on saanut minut muuttamaan mieltäni. Niiden läsnä oleva ja aiempiin kissoihimme verrattuna sosiaalisen koiramainen käytös on murtanut kaikkia ennakkoasenteitani kissoja kohtaan. Siinä ne löhöilevät keittiön lattialla reteesti koirien kanssa ollen koko ajan tiellä.  Ja mikä parasta – pitävät hiiret ja rotat loitolla. Mahtavia tyyppejä!

3 viikkoa sitten Muru katosi. Tajusimme sen vasta kun viikonlopun aikana se ei kertaakaan ilmestynyt sisälle syömään ja loikoilemaan. Se on tehnyt yhden, useita viikkoja kestäneen katoamistempun kerran aiemminkin, joten ensimmäinen viikko otettiin aika rennosti. Kun kissaa ei vain alkanut kuulua, alkoi koko perhe huolestua. Etsittiin lähimaastosta ja käytiin iltaisin pihalla kutsumassa. Lapset surivat Kitaa joka hakeutui entistä enemmän vakioseuran puutteessa meidän seuraamme.

Kolme viikkoa. Aika oli kaikkien mielestä liian pitkä, vaikka muistelin että edellisellä kerralla Muru oli poissa niin kauan että luovuimme jo kokonaan toivosta. Murun kohdalla tällainen katoaminen jännittää enemmän siksi, että se todella on entinen villikissa. Mitä jos vietti on alkanut viedä? Aloimme myös varovaisesti puhua että ehkä se on jäänyt auton alle? Seudulla autoa ajaessa huomasin tulleeni vainoharhaiseksi. Kokoajan havahduin että vilahtiko tuolla penkassa joku? Päätin että soitan naapurit läpi, jos joku olisi kuullut tai nähnyt jotakin, edes tiellä yli ajetun kissan. Sanoin Tuukalle etten kauaa kestä katsoa Kitan yksinäisyyttä. Yhdessä päätimme antaa Murulle jouluun asti aikaa, jonka jälkeen otamme taloon uuden kissanpennun.

Samana iltana pihalla pimeästä kuului käheä rääkäisy. Sisään luikki huomattavasti hoikentunut, nälkäinen ja silmin nähden kotiaan ikävöinyt Muru. Siinä se vaan yhtäkkiä oli, ja ihan vain muina naisina hyppäsi pankolle hotkimaan murojaan. Enpä olisi vielä vuosia sitten uskonut että minulta pääsee itku ilosta kun kissa saapuu reissultaan, mutta niin mahtavaa se oli. Nyt tämä kiehnäävä ja non-stoppina kehräävä karvapallo on saanut koko perheeltä huomiota enemmän kun vuosiin. Siitä ei saanut edes kunnon kuvaa, niin kiire sillä on koko ajan tunnustaa rakkauttaan kiehnäämällä ja syliin kiipeämällä. Tiedän tunteen, reissun jälkeen kotiin palaaminen on aina ihanaa.