Mikä eläin? ja Toppe

On mahtavaa kun lapset kasvavat, ja heidän persoonansa alkavat muokata perheen tapaa olla ja viettää aikaa tietyllä tavalla. Meidän ruokapöytäkeskustelu numero yksi on ollut jo muutaman vuoden ajan ”Mikä on eläin?” –arvausleikki. Kyllä, sitä samaa jo muutama vuosi on useita kertoja viikossa pelattu ja kuulkaas meno vain paranee. Joku siis antaa vihjeen eläimen ulkonäöstä, elintavoista, asuinalueesta tms ja toiset yrittävät arvata mikä eläin on kyseessä. Peli pitää aloittaa jostain syystä aina vähän oudolla alkulauseella ”Mikä on eläin, joka….”.

Tänään me pelasimme tätä peliä kun olimme koko perhe ulkona ravintolassa syömässä. Ravintolassa oli ruuhkaa, ja ruokia odotelleessa joku ehdotti peliä. Minä, Tuukka, Hilma, Helga, Kirppu ja Torsti, kaikki yhtä innoissaan aina vaan samasta pelistä. Siihen kuuluu nykyään myös vinoilu ja piikittely jokaiselle ominaisista pelitavoista. Katselin koko porukkaamme ylpeänä ja samalla jotenkin haikeana. Toppekin pelaa: ”Mikä eläin?” kysyy poika. Sitä seuraa pitkä hiljaisuus. Sitten me muut, koska tiedämme Torstin säännöt, alamme tirskuen ja luettelemaan eri eläimiä. Yleensä viimeistään tiikerin kohdalla osuu. ”Oikein!” huudahtaa Toppe totisena.

Torsti ei ole pitkään aikaan herännyt yöllä kömpiäkseen  meidän vanhempien viereen nukkumaan. Siskojen vieressä kun on hyvä ja turvallista nukkua. Viime yönä heräsin kuitenkin todella erikoiseen ääneen. Joku kulki viereisessä huoneessa ja huuteli kirkkaalla äänellä: Onko täällä ketään? Heeei, onko täällä ketään? Ei siis itkua ja äidin huutamista, vaan yksinkertaisesti asiallista tiedustelua ja pohdintaa että onko Äiti ja Isä nukkumassa vai alakerrassa. Huusin että täällä ollaan nukkumassa, Toppe tuli makuuhuoneeseen ja kampesi itsensä meidän väliin nukkumaan. Puristin pienen kainalooni ja sydän meinasi pakahtua tuosta tyypistä.

Torstin kasvaminen isommaksi pojaksi on ihana asia mutta samalla se myös raastaa jotain osaa minussa sietämättömällä tavalla. Minähän olen ollut jo vuosia pienten lasten äiti, se on ihana pesti, enkä kestä että Torsti täyttää maaliskuussa 3vuotta. En halua tehdä enää uusia lapsia, mutta ajan kuluminen ahdistaa. Se on outo sekoitus vanhenemisen pelkoa, elämän lyhyydestä ahdistumista, ja tästä ajanjaksosta luopumiseen valmistautumista. Ja kaiken tämän aiheuttaa se, että olen onnellinen. Tiedostan koko ajan kaiken sen ihanan mitä minulla on, ja tuollaisina hetkinä, pieni kuopus peiton alla kainalossa puristamassa pienillä käsillään liian lujaa kaulastani, antaisin mitä vain että aika kulkisi hitaammin. Eläminen on vain niin siistiä.