Mäkikisoissa

Minulla on erikoinen mieltymys: Mäkihypyn katsominen televisiosta. Se on ainoa urheilulaji, ratsastuksen lisäksi, mitä tykkään katsoa televisiosta. En tiedä mistä ihmeestä olen sen keksinyt, mutta joku siinä lajissa on, mikä on koukuttanut minut tv:n ääreen pikkutytöstä alkaen. Ehkä se on vain tarpeeksi selkeää, siitä näkee onnistuuko urheilija vai ei. Lisäksi on aina mahdollisuus yllätykseen ja täydelliseen onnistumiseen, muutamassa sekunnissa. Siihen verrattuna vaikkapa hiihto on loputonta puurtamista –myös katsojalle.

Nyt kun Lahteen saatiin MM-kisat päätin, että nyt minä menen paikan päälle, katson mäkikisat kerrankin sieltä mäkimontusta tunnelmaa aistien, enkä tällä kertaa kotisohvalta. Minun ja siskojeni yksi ykköstalvileikeistä, ihan teini-ikään saakka olivat mäkihyppykisat. Niitä käytiin siskojen kanssa aina kun vain lumi oli sopivaa mäkimontun tai siis suurmäen rakentamiseen. Vauhdinottomäkeen viriteltiin havukoristeet ja kaikki. Ja sanomattakin on selvää että hyppy kantoi kauas. Kilpailimme aina joidenkin oikeiden mäkimiesten nimillä, minä olin aina Ari-Pekka Nikkola tai Toni Nieminen.

Soitin isosiskolle että nyt mennään, vanhojen muistojen kunniaksi. Varasimme liput lauantaille molempien perheille, ajattelimme että kiva mennä porukalla ja lapset otetaan ehdottomasti mukaan, siellähän on vaikka mitä hauskaa lapsillekin. Odotettu päivä koitti. Aamu meni kaikille sopivia toppahousuja etsiessäja tulevaa intoillessa. Perille kisapaikalle piti mennä bussilla, ruuhkaa täytyi ennakoida. Tuukka sanoi jo heti aamulla että ei mennä liian aikaisin, eivät lapset jaksa koko päivää. Olin periaatteessa samaa mieltä, mutta sitten pohdimme siskoni kanssa että mennään nyt kuitenkin kisapaikalle heti puolen päivän aikaan, että nähdään niitä hiihtojakin. Käydään vaikka välillä syömässä jossain keskustassa ja tullaan illaksi mäkikisaan takaisin. Kuulosti hyvältä idealta, ei ollut.

Heti kunhan olimme päässeet porteista sisälle, tajusin että ei täältä noin vain ”lähdetä käymään keskustassa syömässä”. Pienten kanssa välimatkat tuntuivat pitkiltä ja porukkaa oli enemmän kun olisin ikinä osannut ajatella. Kaiken kaikkiaan tapahtuma tuntui hyvin järjestetyltä, vaikka tungosta ajoittain olikin. Olihan siellä paljon ohjelmaa, oli aidosti tosi hyvä tunnelma ja kaikki viihtyivät. Sen muutaman tunnin ajan. Sitten alkoi jo se rankutus , että koska lähdetään kotiin? Olimme tehneet kaikkea mahdollista, mäenlaskusta ruokailuun, kello oli neljä, mäkikisa alkaisi 17:30 ja Torsti nukahti minun reppuselkääni. Hilmaa itketti ja hän halusi kotiin. Helgaa itketti molemmat vaihtoehdot, hän ei tiennyt jäädäkö vai lähteä. Tuukka loi minuun pitkiä, merkitseviä ”mitä minä sanoin” -katseita.

Mäkimontun katsomorinne oli liukas ja sitä ei ollut helppo kävellä nukkuva lapsi selässä. Etsimme hyvissä ajoin paikat, koska pelkäsin että kohta olisi tungosta. Istuimme puoli tuntia, katselimme koehyppääjiä. Aurinko laski mäen taakse, tuli viileää ja totesimme että tunti lisää odotusta olisi lapsille liikaa. Lähdimme sisälle halliin kuuntelemaan bändiä. Torsti heräsi ja piristyi, sisätiloissa Hilmakin rauhoittui. Kello oli puoli kuusi, mäkikisa alkoi. Koitimme päästä takaisin mäkimonttuun, aivan liikaa ihmisiä. Sisko perheineen lähti katsomoa kohti, sanoimme että me luovutamme. Hetken pohdinnan jälkeen päätimme kuitenkin kiivetä vielä metsään mäelle, jos muutaman hypyn edes näkisi. Tuntui että Tuukka ajatteli minua, että vaimo-parka tuli katsomaan mäkihyppyä mutta mönkään menee. Kiipesimme mäelle, löysimme ihan ok paikan. Istuin alas lumiseen rinteeseen, ja koitin saada tunnelmasta taas kiinni. Heilutin Lahden mäkimontun viereisessä ryteikössä pientä suomen lippua kun Janne Ahonen hyppäsi alas ensimmäisen kierroksen hyppynsä. Lapset näyttivät kärsiviltä. Sanoin Tuukalle että nyt voidaan lähteä kotiin.

Katsoimme toiden kierroksen loppuun kotisohvalta. "Tämähän on jännittävää", sanoi Tuukka vierestä.