Kukkapipolapsuus

Koko Marttilan mäki on vaahteran lehtien peitossa. Ihailen niiden kauneutta ja samalla siirrän ajatusta niiden haravoimisesta. Katsokaas ihan turhaa kiirehtiä, eihän kaikki lehdet ole vielä pudonneet. Niinpä annan niiden odottaa ja kas, joku aamu lumi peittää ne ja palataan asiaan keväällä. Hevoset syövät pudonneita lehtiä jonkun verran, mutta ei valitettavasti ihan niin paljon kun toivoisin. Joka vuosi pienennän pihapiirin haravoitavaa aluetta. Mitä pidempään täällä asuu, sitä hassummalta haravoinnin tyyppiset rutiinit tuntuvat. Koska ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeen ensi keväänä kukaan ei muista, haravoiko joku siitä tänään.

Lapset alkavat vähitellen taas ymmärtää, että ulos ei voi juosta pelkässä hupparissa. Torsti pukee jatkuvasti eteisessä saappaita vääriin jalkoihin ja haluaa ulos. Toppe parka on tuomittu kukkapipolapsuuteen. Siskojen perään syntyvä poika kulkee siis pokkana pinkissä, ainakin kotipihassa ja toisinaan kirkollakin. En vaan suostu ostamaan jokaista vaatekappaletta uutta, vaikka nyt joku hempeämpi raita jossain hihan reunassa onkin. Torsti kestää tämän, olen varma siitä. Hän on nyt 1v 7kk ja todella kovassa äiti on paras –vaiheessa. Kaulassani roikkuu siis jatkuvasti pieni, napakasti puristava, dramaattisia pusuja antava apinan kaltainen hymyilevä otus. Olen mm. oppinut työntämään lantakottikärryjä ja kantamaan Toppea sylissäni samaan aikaan. Ei missään nimessä helppoa, mutta mahdollista!