Kolumni – Kuolevien kasvien arvoitus

Minulta on toivottu että julkaisisin Kotivinkkiin kirjoittamani kolumnit aina lehden julkaisemisen jälkeen myös täällä. Tässä olisi ensimmäinen!

Minulla on kasvihuone, kasvimaa ja hyötypuutarha. Ei mitään ihmeellistä, mutta sen verran, ettei tarvitse kesällä ostaa salaattia kaupasta. Kitken ja kastelen enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta vuosien puutarhaharrastuksen jälkeen olen opetellut kasvattamaan vain sellaisia lajikkeita, jotka selviävät vähän ronskimmallakin hoidolla.

Tätä taktiikkaa aion soveltaa jatkossakin. Perusasiat hoituvat, jos vain aikaa riittää. Ja kiitos lapsuudessa saamieni äidin oppien sekä hevosenlannan, kasvit pysyvät hengissä ja usein jopa menestyvät.

Toista on huonekasvien kanssa. Meillä on iso talo, jonka ainoat kasvit aikoihin ovat olleet yrttiruukut keittiön ikkunalla. Olen muutamaan otteeseen päättänyt ostaa saliin jonkin kivan ison kasvin ja saanut jokusen myös ystäviltä. Aina sama juttu: ne kuolevat. Vähitellen, mysteerisesti ja tasaisen tappavasti. Olen yrittänyt opiskella lajeja ja kokeilla eri tapoja, mutta ei.

Lapsuudenkodissani oli tasan viisi huonekasvia. Muistan ne kaikki, ja ne olivat olemassa minun käsitykseni mukaan aina, joten äitini tosiaan piti ne hengissä. Miksi en oppinut sitä taitoa häneltä, kun hän vielä eli?

Sain joulun aikaan ystäviltä tuliaiseksi orkidean. Arvaatte varmaan, mitä sille tapahtui. Kaikista pohdinnoistani sisuuntuneena päätin alkaa hoitaa kasvia, mutta silti se kuoli alle kuukaudessa.

Tiedän, että huonekasvihistoriani tuntien minun ei tulisi mennä orkideaa lähellekään, mutta tapaus herätti silti kiinnostukseni. Yhtäkkiä, orkidean hoito-ohjeita googlettaessani, keksin vastauksen.

Meidän talomme, ja etenkin sali, jota lämmitetään säästösyistä talvisaikaan vain viikonloppuisin, on yksinkertaisesti liian kylmä! Olen valinnut sinne aivan vääriä lajeja, eli totta vie, orkideat täytyy viimeistään nyt unohtaa.

Tämän tosiasian myönnettyäni aloin muistella niitä viittä kasvia, jotka lapsuudenkodissani menestyivät. Talo oli samalla lailla vanha ja kolea, joten niiden täytyisi pärjätä myös meillä! Olen haastatellut isääni ja katsellut vanhoja valokuvia. Minulla on toivoa.

Yksi kasveista ainakin on varma: sitruuna. Kuulemma äitini itse multaan istuttama, ja se kituutti ison, puhelinpöytänä toimineen piirongin kulmalla vuodesta toiseen. Kerran se innostui kukkimaan ja kasvatti hedelmän.

Nyt minä löysin oman sitruunapuuni. Pinnani ei kestänyt siemenestä kasvattamista, mutta olin onneni kukkuloilla nähdessäni sopivan yksilön kukkakaupassa. Sillä on hedelmiäkin, ja ne ovat syötäviä, mutta tuskinpa sitä onnea kauaa jatkuu. Minulle todellakin riittää, että itse puu pysyy hengissä.

Siirtelin sitä ympäri taloa, ja se näytti joka paikassa ihanalta. Huonekasvi! Meillä! Pitkän pohdinnan jälkeen asetin sen salin ikkunalle, koska, kuten myyjä sanoi, ”se viihtyy valoisassa mutta viileässä”. Match made in heaven.