Jäähyväiset Papulle

Väillä se jo kauan aikaa sitten päättämäni linja siitä, että kirjoitan tänne vain oikeista ja ajankohtaisista asioista on raastavaa. Minun olisi pitänyt kirjoittaa Papusta tänne jo pari viikkoa sitten, mutta en pystynyt, oli liian paha mieli. Koiramme Papu, sekarotuinen rakas rääpäleemme siis haudattiin tuohon kotirinteeseen  muutama viikko sitten. Papu oli Dalmatialaisemme Dedon pentu, sen isä oli joku kylän komein kaveri ja  Papu oli nyt kuollessaan 10 vuotta.

Papu oli tunkeilevan dalmatialaisemme Dedon ja älykkyydessään vertaansa vailla olevan Bordercollien Locon välissä hengaileva vaatimaton, vähän mangustin näköinen kaveri, joka ei pitänyt suurta numeroa itsestään. Mutta Papu oli porukan taitavin rotanmetsästäjä ja epäluuloisin ulkopuolisia koiria kohtaan,  koska rakasti perhettään suurella sydämellä. Tämä koira lähti ns. saappaat tassuissaan, sillä sen kunto heikkeni yllättäen vain yhden vorokauden aikana rajusti. Eläinklinikalla sen sisältä löytyi hurja määrä kasvaimia, ja mitään ei ollut tehtävissä, Papun oli aika lähteä. Vielä edellisenä päivänä se oli kovasti rakastamaansa Tuukka-isäntää vastassa portilla, kiipesi portilla auton kyytiin Tuukan syliin niin kuin aina, ja ulvoi kotiintulolaulun. Raivostuttava tapa minusta, mutta Tuukka jaksoi ulvoa koiransa kanssa. Nyt minullakin on sitä kiljumista ikävä.

Siskoni mies kysyi viisaasti kun heiltä kuoli koira, että miksi ihmeessä ihminen tekee näin itselleen, että ottaa koiria? Kaikki se varaukseton rakkaus mitä yhdeltä tuollaiselta karvaiselta perheenjäseneltä saa, muuttuu riipaisevaksi suruksi, mihin ai auta kun itkeä se vähitellen pois. Vieläkin huomaan etsiväni Papua  kahden koiran välistä ja näen toisinaan tumman hahmon sohvalla Tuukan kainalossa, ihan vain tottumuksesta. Tuukka oli Papun vierellä kun se nukutettiin, enkä ikinä unohda miten surulliselta hän näytti tuodessaan koiraansa viimeistä kertaa kotiin. Mies joka sanoi 14 vuotta sitten tavattuamme ettei pidä koirista.

Lapsille Papu on ollut olemassa koko heidän elämänsä, joten jäähyväiset oli kyllä surkeat. Heidän suorat kysymyksensä ja itkunsa rakkaan koirakaverin perään oli kyllä äidin vaikea kestää. Mutta nyt on surtu ja muisteltu, sekä pidetty Papulle kunnon hautajaiset. Ja kyllä se niin on, että surkeuteen ei auta kuin itku, aika ja uusi koiranpentu. Sellainen haettiin taloon eilen. Pentu on vahvasti sekarotuinen, narttu myöskin ja sai nimeksi Tara. Ja kyllä, nämäkin ihmiset ovat niin tyhmiä että ottivat uuden koiran. Elämä jatkuu.