Harrastuksena aidat

Viikonloppuisin ei taas ole tekemisen puutetta, kun kesä ja kotieläinpihan aika lähestyy. Jo nyt puhelin soi viikonloppuisin että ”Mitä, ettekö olekaan vielä auki?”, mutta onneksi ihmiset ymmärtävät että tää touhu, eli pihan pitäminen on meille harrastus ja ne oikeat työt vielä tähän aikaan keväästä toisaalla. Silti viikonloppuisin ajatukset on jo kesässä ja huomaamatta me molemmat Tuukan kanssa mennään ulos hanskat kädessä, se jos mikä on varma kevään merkki!

Viime lauantaina yhtä aidanpätkää purkaessani mietin miten tärkeä ja olennainen osa elämääni tuollainen hohtimien kanssa näpertely on. Ja miten pitkään vaikkapa juuri nuo kuvassa näkyvät aidan tekoon käytettävät sinkilät (isäni kyllä kutsuu niitä määrlyiksi) ovat olleet osa elämääni. Ihan kivoja naulata kiinni mutta todella raivostuttavia irroittaa. Siinä ne silti ovat taas, vuosikymmenestä toiseen. Viha-rakkaussuhde.

Meidän kaikkien touhuista täällä voisi tehdä kuvakirjan. Minun kirjassani olisi kaikkien perhe- työ- ja hevoskuvien keskellä selkeä jakso sinkilöille, lekalle, mönkijälle, kakkosnelosille, akkuparakoneelle ja muulle hauskalle. Eli sehän kuulostaa ihan oikealta harrastukselta! Olen toisinaan harmitellut ettei minulla ole aikaa harrastaa muuta kun töitä ja hevosia, mutta onhan minulla. Harrastan aidan tekemistä, korjaamista ja purkamista, eli yleisesti aitoja. Olen aitojen suhteen avoin ja kaikkiruokainen, eli lankkuaidat, sähköaidat, putkiaidat ja verkkoaidat, kaikki menevät. Harrastukseni täyttää myös kaikki hyvän harrastuksen vaatimukset: Se on fyysistä, ajatustyötä vaativaa, siinä voi kehittyä ja siinä näkee myös työnsä jäljen. Harrastuspaikkoja on verraten vähän, mutta siellä missä sitä harrastetaan, harrastaminen on kokonaisvaltaista ja vie mukanaan.