Vauvat itkettävät, onko se mummoutumisen merkki?
Pysähdyin autollani punaisiin liikennevaloihin kun viereeni ajoi auto, jonka takapenkillä oli arviolta puolivuotias vauva. Odotin valon vaihtumista ja huomasin että vauva katselee minua. Katsoin takaisin ja hymyilin hänelle. Vauva hymyili valloittavasti takaisin. Pitkän aikaa meitä molempia vain nauratti, eikä vauva kertaakaan irroittanut katsettaan minusta. Sitten valot vaihtuivat, vauva äiteineen kääntyi seuraavasta risteyksestä, minä jatkoin suoraan. Katsoin haikeana hänen peräänsä, sydäntä puristi, mikä ihana kohtaaminen. Muistan hänet varmasti lopun ikäni, ja en kuitenkaan tapaa häntä enää koskaan. Hyvää elämää sinulle pikkuinen.
Tajusin mihin olen menossa, minä mummoudun. Samaa vauhtia kun omat lapset kasvavat isommiksi, minä, 41-vuotiaana alan käyttäytyä kuin ikäihminen. Pikkusiskollani on nyt kaksi alle 3-vuotiasta lasta ja olen heistä aivan innoissani edelleen. Kun isosiskoni saivat ensimmäiset lapsensa, minulla ei vielä itselläni lapsia ollut, enkä osannut ollenkaan samaan tapaan hahmottaa miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu. Nyt näiden suvun tuoreimpien tulokkaiden kanssa todella tiedän millaista on pitää omaa vastasyntynyttä sylissä ja on ollut ihanaa myötäelää siskon vauvaonnea ja sen haasteita hänen mukanaan.
Vielä reilut 12 vuotta sitten oli toisin. Pääsimme tuolloin Tuukan kanssa Tuukan lapsuudenystävän pojan, Santerin kummeiksi. Ristiäisissä Santerin äidillä oli vaikeuksia hillitä tunteitaan, etenkin siinä kohtaa kun laulettiin suojelusenkeli-laulu. Minä olin aivan ymmälläni. Miksi hän itkee? Onko jotain sattunut? Tämänhän pitäisi olla iloinen juhla! Ajatella, että minä en todella osannut yhdistää tuoreen äidin herkkyyttä ja rakkautta lapseen tilaisuudessa vuodatettuihin liikutuksen kyyneliin. Näin jälkeenpäin tunnen itseni ihan tolloksi.
Mutta nyt osaan kyllä liikuttua. Kun näin pikkusiskon esikoisen ensimmäistä kertaa, nielin itkua ettei siskosta tuntuisi liian kiusalliselta, hänen vauvansahan se kuitenkin… Ja samoin omien lasten kanssa, monta kertaa viikossa, hyvät jutut tai oivallukset tai kauniit sanat saavat minut herkistymään. Tämän täytyy liittyä siihen prosessiin kun tietää että omat pikkuvauvat on tehty ja siitä ihanasta elämänvaiheesta luopuminen tekee haikeaksi. (Henkinen) mummouteni on tosiasia, enkä tappele vastaan.
Tuosta tulee mieleen kun olin itse hiukan alle 25-vuotias, vielä lapseton (enkä ollut sellaista suunnitellutkaan) ja menin synnytyslaitokselle tapaamaan ensimmäistä tulevaa kummipoikaani ja hänen äitiään. Ystäväni A istui siellä sängyllä vauva sylissään ja kertoili, että hän yritti jättää vauvan yöksi hoitajien vastuulle, jotta saisi itse nukuttua, mutta keskellä yötä hänen piti käydä hakemassa vauva takaisin luokseen, koska tuli niin ikävä. Silloin mä ajattelin, että avaruusolennot ovat käyneet hakemassa vanhan (tai silloin tietysti oikeasti nuoren) ystäväni ja korvanneet hänet saman näköisellä mystisellä äiti-olennolla 😀
Olen saman ikäinen ja huomaan itsessäni samaa.
Liikuttaminen elämän ihanien hetkien edessä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Esimerkiksi tänään, kun lapseni urheilukilpailuissa hänen ystävänsä kannustivat katsomossa, minä tirautin kyyneleen. Tuntui vaan niin hienolta, että hänellä voikin olla niin ihania ystäviä, jotka toivovat hänelle hyvää?
Myös päiväkodissa käynti on, vanhalle varhaiskasvatuksen ammattilaiselle,milteipä mahdotonta. Pienet lapset ovat niin liikuttavan ihania, eikä siinä arjen kiireessä kukaan aikuinen, mukaan lukien niiden lasten omat vanhemmat, tunnu tajuavan, kuinka lyhyt ja arvokas juuri tuo hetki on. Tekisi mieli ravistella ja sanoa, että hei, kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää kävele autoosi kurahousuissa, että tiedätkö, tämä päivä ei enää koskaan palaa. (Todennäköisesti näin tehdessäni saisin vastaukseksi ”luojan kiitos”, joten hillitsee itseni)
On helppoa ihailla, kun tietää, että on itse jo ohittanut: opiskeluajan, vauva-ajan ja päiväkotiajan. On helppoa unohtaa tiukka talous, loputtoman unettoman yöt ja ne kurahousut.