Ratsastusharrastus ilman maneesia on tahtolaji

Tämä aika vuodesta on maneesittomalle hevosenomistajalle elämistä säiden aiheuttamassa ristiriitojen aallokossa. Toisaalta on ihanaa kun maa ei ole vielä jäässä. Ratsastuskenttä on pehmeä, käyttökunnossa ja eipähän ainakaan pölise hiekka ratsastaessa. Vastapainona joka paikassa on juurikin sitä hiekkaa ja kuraa, vettä sataa poikittain niskaan ja loimien kuivatus alkaa olla tässä kohtaa koko harrastuksen tärkein osa-alue.

Jäätynyt maa, ei juurikaan lunta, vain pieni huurre tai lumikerros maan ja nurmikoitten pinnassa. Sellainen kuiva pakkaskeli on suosikkejani kyllä muuten, mutta aivan kamala ratsastaa. Kenttä ja tiet ovat kivikovia, hevonen supervarovainen ja ratsastus sananmukaisesti pelkkää köpöttelyä. Pian annan periksi ja ajan itseni, hevoset ja luultavasti aina toisen lapsistani läheiselle maneesitallille ratsastamaan, muuta on siinäkin aina oma hommansa, pakata kaksi eläintä traileriin ja oikein lähtemällä lähteä treenaamaan. Mutta siinä pääsee aina ratsastamaan hevosen kunnolla, oli sää mikä tahansa. Loppu aika ratsastetaan rapakossa tai köpötellään ja odotetaan lunta ja sen myötä parempia ratsastuskelejä.

Helga kysyi samaan asiaan turheutuneena, että mitä sellainen “edes pienen” maneesin rakentaminen maksiaisi? Vastasin että paljon, edes satatuhatta ei riitä ja lapsi ihmetteli asiaa pitkän aikaa. Miten se voi maksaa niin paljon? Onhan se vain hiekkaa, puuta ja metallia.

11-vuotiaalla on tästä elämästä vielä opittavana yhtä jos toista. Niinpä houkuttelin Isänpäivänä koko perheen kanssani harrastamaan yhteistä rakasta ratsastusharrastustamme tihkuvaan vesisateeseen, koska maneesia ei ole eikä tule. Ympärillä oli paksu sumu ja ilta alkoi hämärtyä. Tuli hienoja kuvia, lohdutin itseäni että eipä olisi saanut samaa fiilistä kuviin maneresissa.