Kunnon reippailusta on romantiikka kaukana!

Olemme selvästikin Tuukan kanssa saavuttaneet myös henkisen keski-iän, sillä olemme alkaneet harrastaa yhteisiä kävelyretkiä. Huomaamatta, muutamana iltana viikossa jompi kumpi keksii lähteä kävelylle ja melkein aina toinen ilmoittautuu mukaan. Toisinaan mukana on hevonen, vielä useammin koira. Tiedostan kyllä kuinka lähellä olemme tuulipukuja ja kävelelysauvoja, mutta ei haittaa yhtään.

Vaikka kuinka ajattelee että ihan vaan keskustellaan ja samalla vähän ulkoillaan, minulla ainakin meinaa lipsahtaa urheilun puolelle. Olen jotenkin auttamattoman kiireinen luonne ja välillä sitä vaihetta on vaikea saada pois päältä. Lähdimme eilen Tuukan ja Tara-koiran kanssa kävelylle ja päätimme kokeilla mennä naapurin pellolle ajettua moottorikelkan jälkeä pitkin. Kelkan jälki oli saanut päällensä reilusti lunta, joten lupsakka kävely muuttui pian tarpomiseksi. Minä menin edeltä ja Tuukka ja koira tulivat perässä. Huomaamatta lisäsin vauhtia, eihän sitä päästä koskaan takaisin jos ei laiteta hommaan vähän tempoa. alkoi kivasti hengästyttää ja tuli lämminkin. Yhtäkkiä kuulin kaukaa Tuukan huvittuneen äänen: “Kiva kun lähdettiin tällai yhdessä”. Käännyin ja aika kaukana perässä tarpoi väsynyt mies ja koira. Nauratti ihan hirveästi oma töhötys ja sitä kautta koko tilanne.

Loppureissu meni vähän rennommin. Lopuksi kokeilimme tulla pienen matkaa metsän läpi hangen päältä siitä kohtaa mistä hanki vielä kantoi viikko sitten. Taas nauratti tosi paljon kun joka kolmas askel ei enää kantanutkaan jalan alla entiseen malliin. Henkinen keski-ikä loittoni sittenkin vähän kauemmas kun räkätimme toisillemme umpihangessa. Vahingoniloa toisen kompuroinnista ja samalla pilkka osuikin kirjaimellisesti omaan nilkkaan. Seuraavaksi tuulipukuostoksille!