Raha ei tuo onnea – paitsi hevosenomistajalle

Aina ei vaan mene putkeen. Olemme viimeisen vuoden aikana joutuneet luopumaan jo niin monesta rakkaasta eläimestä, että itku alkaa olla talossa arkipäivää. Tottakai tämän asian tietää etukäteen kun eläimiä ottaa, mutta se ei tee menetyksistä sen helpompia. Joka kerta harmittaa ja arkeen jää tyhjä aukko.

Tällä kertaa oli Tuukan hepan, Caprimondan vuoro. Se oli järkälemäisen kokoinen, mutta maailman lempein puoliveritamma. Sen historia Latviassa ennen Suomeen tuloa oli ollut ilmeisen karu. Koskaan ei selvinnyt mitä sille tarkalleen oli tapahtunut, mutta ainakin ruokaa se oli saanut liian vähän ja se aiheutti sille pysyviä suolistovaivoja, joille tutkimuksista huolimatta ei löydetty syytä. Meillä se kuitenkin lihoi, ruoka imeytyi riittävästi ja hevonen eli täysipainoista ja virkeää elämää tässä viitisen vuotta, kunnes se eilen lopetettiin Viikin yliopistollisessa eläinsairaalassa, vaikean pitkittyneen ähkyn vuoksi.

Nyt päästään varsinaiseen asiaan: Olisimme ehkä voineet pelastaa sen. Ähky on hevosen suolistossa oleva tukos tai suolikiertymä, minkä vaikea vaihe (mikä tämä lopulta oli) voidaan hoitaa leikkaushoidolla.

Ensin hevosta lääkittiin vuorokausi kotona. Kävi eläinlääkäri ja siten seuraavana yönä päivystävä eläinlääkäri. Vaikutti siltä, että ähky menee ohi. Seuraavana päivänä päädyimme viemään hevosen lähimmälle hevosklinikalle jolla oli tilaa ottaa se nesteytykseen, Orimattilaan, koska hevonen oli edelleen tukossa eikä syönyt eikä juonut. Hevosen olo siellä koheni, muttei tarpeeksi. Viikonloppu oli tulossa, joten ajoimme perjantaina illalla hevosen Orimattilasta suoraan Helsingin yliopistolliseen hevossairaalaan Viikkiin. Ei niin kipeää hevosta kotiinkaan voinut tuoda ja uskokaa tai älkää, Suomen ainoa viikonlopun yli päivystävä hevossairaala sijaitsee Helsingissä. Tähän mennessä hevosen hoitolaskuista oli jo kertynyt yli 900€ summa.

Sairaalaan tullessamme kävimme lääkärin kanssa läpi vaihtoehdot. Mikäli hevonen katsotaan tarvitsevan leikkausta, toimenpiteen hinta-arvio oli 7000 eurosta ylöspäin, ”jos kaikki menee hyvin”. Järki sanoi heti että ei, vaikka tunne suunnitteli taustalla jo vaikka mitä. Kävimme Tuukan kanssa järki-asiaa läpi: 14 –vuotias kroonisesti sairas hevonen, jonka myyntiarvo on puolet leikkauksen hinnasta. Lisäksi hevosella ei ole vakuutusta, ja iso leikkaus on joka tapauksessa riski. Koska muutakin keinoja vielä oli, emme antaneet leikkauslupaa. Sekä lääkärit että me ajattelimme että hevosella oli vielä toivoa.

Sitä tuntee itsensä aika pieneksi isojen rahasummien edessä. Kuten joku ehkä on saattanut täältä tai lehdestäkin lukea, meillä on muutenkin ollut vähän tiukkaa, koska edellinen leffamme ei menestynyt ja niitä haavoja nuollaan edelleen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joka tapauksessa, koska hevonen tuotiin jo sairaalaan, tiesimme lähtevämme sieltä useampien tuhansien lasku kainalossa. Siihen ”7000 eurosta ylöspäin” olisi vain yksinkertaisesti ollut liikaa. Järki piti päänsä, meillä ei yksinkertaisesti ollut rahaa leikkaukseen.

Capria yritettiin auttaa Viikissä 2 kokonaista vuorokautta, mutta kun ainoa jäljellä oleva toimenpide sen auttamiseksi olisi ollut ähkyleikkaus, nousi Tuukka pää kumarassa autoon ja ajoi Helsinkiin hyvästelemään hevosensa.

Jäljelle jäi vain liuta kysymyksiä.

Lakkautin hevosten kalliit vakuutukset jokin aika sitten, koska niiden korvaukset ovat nykyään hyvin rajalliset. Säästinkö väärässä paikassa, olinko tyhmä?

Minkä ihmeen takia Suomessa voi olla vain yksi ähkyjä leikkaava hevossairaala?

Mitä siis tekee vastaavanlainen tapaus 10 x arvokkaamman hevosen kanssa vaikkapa Oulussa?

Toisiko raha onnea?