Mistä on hyvät joulumuistot tehty?

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että pää saattaa ihan oikeasti kohta sauhuta?

Joulua edeltävät viikot ovat ainakin minulle melkoinen muistitesti. On hankittava lahjat ja kiirehdittävä ostamaan kortti siihen viimeisenkin pakettiin, jonka ehtii tunkea laatikkoon nipin napin ajoissa. On muistettava kiittää lasten hoitajia, vietävä arpajaispalkinnot esikoisen harrasteryhmän varainkeruutapahtumaan, kiidettävä samana iltana kahden lapsen joulujuhlaan ja saatettava kaikki mahdolliset hommat valmiiksi töissä.

Ruokia en ole miettinyt ollenkaan – onhan tässä vielä neljä yötä jouluun. Puuh, jaksaa jaksaa!

Mutta kun tästä kaikesta taas selviän, niin sitä ihanammalta tuntuu heittäytyä joulunpyhinä sohvalle makaamaan kirjan ja konvehtien kanssa. Mistä tulikin mieleeni, että tänään on ehdittävä vielä konvehtikauppaan!

Kaiken keskellä mielessäni on ollut paljon muistoja. Joulu tuntuu avaavan ikkunan menneisyyteen, niin että jo unohtuneet hetket ja ihmiset palaavat kuin aikaa ei olisi kulunutkaan. Ehkä juuri siksi rakastan joulua.

Saan hetkeksi kiinni pienen Elisan mekonhelmasta ja muistan, millainen olin silloin kauan sitten. Luumukiisseliä keittäessäni tunnen vierelläni poisnukkuneen mummuni, ihan kuin hän olisi vielä täällä.

Tuntuu kivalta ajatella, että tämäkin joulu asettuu joskus tulevaisuudessa osaksi poikieni muistoja. Ehkä he muistavat jonkun saamansa lahjan tai sen, että joivat pillimehua saunassa pappansa kanssa. Minäkin muistan, miten hyvältä maistui lapsena löylyjen jälkeen kielen päällä poreileva keltainen limsa.

Näitäkin olen joulun lähestyessä ajatellut: Olin pitkään sukuni ainoa lapsi. Harjoittelin ennen joulua piinaavan pitkiä kuvaelmia, joihin kuului kaikkea mahdollista jouluevankeliumista nokkahuilunsoittoon. Aattona pakotin isovanhempani ja enoni katsomaan koko esityksen, taputtamaan ja kehumaan kokemusta vuolaasti.

Nyt olen vähän pahoillani perheeni puolesta. Mutta heidän hyväksyntänsä on kantanut minut pitkälle. Piina ei siis ollut turhaa. Yritän pitää tämän mielessä, kun omat poikani pitävät minulle loputtoman tuntuisia luentoja asioista, joista en oikeastaan ole kovin kiinnostunut.

Lapsuuteni jouluina tuntuu olleen usein kova pakkanen. Erityisesti mieleeni on jäänyt yksi aattoilta aikuisuuteni kynnykseltä. Olimme syöneet jouluruuan enoni luona ja päätimme äitini kanssa kävellä kilometrin matkan mummolaani jälkiruoalle. Muistan, miten kova pakkanen nipisti nenässä ja miten kirkkaasti tähdet valaisivat sinistä iltaa. Oli hiljaista ja hyvä olla. Vuoden paras päivä, minä, äiti, tähdet ja hämärän hyssy.

Autojuttuja muistan montakin. Kun parikymppisenä teimme poikaystäväni kanssa pukkihommia, oli hauska kiertää aattoiltana keskustan läpi. Jokaisessa vastaantulevassa autossa oli Joulupukki, eikä ketään muita ollut liikenteessä.

Muistan senkin joulun, kun  Veeti Kallion ja Sakari Kuosmasen Orpojen joulu julkaistiin. Kuulin sen ensimmäisen kerran radiosta jouluaattona, auton takapenkillä matkalla mummolasta hautausmaalle. Ajattelin, että se on kaunein joululaulu ikinä.

Hyvät muistot kai ovat tällaisia. Ne syntyvät sattumanvaraisesti pienistä hetkistä, jolloin jotakin liikahtaa sydämessä.