Ylitin itseni

Muistatteko kun vuoden alussa kerroin aloittaneeni jälleen lenkkeilyn? Totesin että mä en ole ikinä jaksanut enkä osannut juosta, ja että varmaan tämäkin innostus lässähtää heti alkuunsa.

Nyt ollaan helmikuussa menossa jo kovaa vauhtia, tuosta on yli kuukausi ja mulla on yli 10 lenkkiä takana. Eikä loppua näy. Pari ekaa kertaa juoksin ja kävelin, mutta sitten vain juoksin. Olen tehnyt sellaisia 30-40 minuutin lenkkejä. Kaiken lisäksi kunnnon pakkaset alkoi just kun mä aloitin, mutta en luovuttanut.

Mä olen ihan ällikällä lyöty. Siis en ikinä ole pystynyt tuollaiseen! Joillekin se voi olla vähän, mutta mulle tämä on iso juttu!

Lenkkeily onkin ollut nyt mun henkireikä. Isoja juttuja ja ajatuksia pää täynnä, PRIDE ja lapset päällimmäisenä. On ollut pakko saada purkaa se kaikki tunnemylläkkä johonkin. Toisaalta taas on myös pakko liikkua jotta jaksaa tämän kaiken fyysisesti. Välillä on päiviä kun odotan aamusta asti että mies tulee töistä ja pääsen lähtemään yksin raittiiseen ilmaan purkamaan tunteita. Sitä on ihan hermona ja ahdistunut joskus lähtiessä, mutta takaisin tulee kaikkensa antaneena, väsyneenä mutta pää on saanut tuulettua ja mieli ja kroppa rauhoittuu.

Mä en tiedä miten lenkkeily ja urheilu on ollut aina mulle niin vaikeaa. Nyt kuitenkin olen huomannut pari asiaa jotka on kovasti auttanut siihen että oon nyt jaksanut vetää tuolla pimeässä ja kylmässä ympyrää.

Ensinnäkin musiikki. Mahtavaa että nykyään Spotifyta voi kuunnella ilmaiseksi kännykästäkin. Spotifysta löytyy kivoja valmiita lenkkeily-soittolistoja. Kun tulee hyvä biisi, jaksaa vetää vielä yhden kierroksen ihan vaan biisin voimalla.

Toinen ja tärkein on oma mieli. Mä olen eräältä kaveriltani oppinut paljon positiivisesta ajattelusta ja siitä miten tärkeä voima omilla ajatuksilla on elämään. Ennen mä vedin sitä lenkkiä niin että pää huusi “En mä jaksa, tää on kamalaa, sattuu, tuskaa, tylsää, en pysty!” No heti se kroppakin alkoi painaa sata kiloa, enkä tosiaan pystynyt.
Nyt ajattelen vaan että “Mun ei ole pakko juosta, jos en jaksa, kävelen välillä, ei se haittaa. Juoksen nyt kuitenkin vielä vähän aikaa”. Yhtäkkiä oonkin sitten juossut sen puoli tuntia. Välillä ajatus meinaa karata sinne “en jaksa”-puolelle ja heti nousee tuskanhiki pintaan. Äkkiä ajatus takaisin positiiviseen ja matka jatkuu.

En myöskään valitse liian pitkää lenkkiä, vaan mieluummin vaikka lyhyen matkan jota kierrän ympäri niin monta kertaa kuin hyvältä tuntuu.

Mä olen tosi iloinen että ekaa kertaa elämässäni löysin lenkkeilyn ilon, onhan se halpa ja helppo ja tehokas tapa liikkua.
Mikä mieletön voittajafiilis tuleekaan kun tuolla pimeässä ja kylmässä lenkkeilee yksinään. Vettä tai jäisiä hiutaleita sataa naamaan ja pää huutaa “Prkl kun mä oon kova mimmi!” Perään vedän vielä yhden kierroksen ankkalammen ympäri rokki korvissa pauhaten.
Kyllä mä edelleen tykkään enemmän sohvalla löhöilystä kutimet kädessä, mutta oikeasti on pakko alkaa huolehtia itsestä. Mulle paras tapa tällä hetkellä on lenkkeily. Saa lähteä silloin kun haluaa ja ehtii, ja tehdä niin pitkän lenkin kun itsestä sinä päivänä tuntuu.

Suosittelen kaikille lämpimästi! Jos mäkin pystyin, säkin pystyt!

-Henna-

Motivaatiokuvat Pinterestistä täällä.