Yksin kotona

Mä sain kokea jotain harvinaista herkkua, oon yksin kotona koko viikonlopun! No, on mulla nämä eläinkaverit täällä kyllä, mutta muutoin olen yksin. Muu perhe on kuka missäkin, sukuloimassa jne.
Siitä voidaan olla montaa mieltä, onko luksusta olla yksin kotona, mutta mun mielestä tämä on taivaallista ja ihanaa, koska tätä tapahtuu niin harvoin! Ihanaa kun ei tarvitse huolehtia mistään, voi vaan nukkua ja olla, kukaan ei huuda, ei kitise, eikä sotke. Kissat vain menee menojaan, välillä vaatii vähän ruokaa ja Unto-koira vartioi mammaa.
Olen vain syönyt mitä mieli tekee, lukenut, tehnyt käsitöitä, katsonut telkkaria ja nukkunut päiväunia. Sen verran poistuin kotoa että käytiin ystävän kanssa syömässä.

Parasta yksinolossa on kuitenkin se, että saa vähän etäisyyttä perheeseen ja voi taas miettiä miten tärkeitä he ovatkaan. Pinna on ollut niin kireällä itse kullakin viime aikoina (varsinkin mulla), että tämä tekee vain kaikille hyvää. Huomenna on sitten taas kiva halia ja vaihtaa kuulumisia.
Huomaan myös että yksin jaksaa keskittyä paljon paremmin kaikkeen, esim kuvaamiseen. Vaikka meillä on lapset nyt sen ikäisiä että antavat sinänsä mun rauhassa tehdä juttujani, niin silti se jatkuva meteli ja hälinä väsyttää ja keskeyttää ajatukset.
Toisaalta mulla on viimeiset kuusi vuotta ollut tässä koko ajan sen ikäisiä lapsia, jotka on helmoissa koko ajan. Jotenkin kiva tietää että syksyllä saatan pitkästä aikaa saada aamupäivisin vähän omaa aikaa, kun Miki on eskarissa ja vauva toivottavasti päiväunilla. Edes sellaisia hetkiä ei ole juurikaan ollut pitkään aikaan.

Otin myös viikon masukuvatkin, nyt siis ollaan viikolla 26. JO! Mun masu on pyöreä pallo, siis oikeasti ihan pallo, mutta niin oli Mikiä odottaessakin. Liekö syynä mun lyhyys, masu tulee väkisin eteen. Sen myös huomaa olosta, ihan ei jaksa entiseen malliin, hengästyttää ja sydän hakkaa kovaa. Kyykkiminen on jo hankalaa ja ihoa kiristää.
Silti mä jotenkin edelleen tykkään ihan hirveästi, melkein toivon että tämä aika hidastuisi. Mulla ei ole mikään kiire saada vauvaa syliin, riittää että poika potkii tuolla masussa, se on jo niin iso lottovoitto! Mikiä kun odotin, olin ihan malttamaton saamaan vauvan syliin, ja stressasin ulkonäön muuttumista ihan hirveästi. Nyt huomaa että ikä tuo sellaisen kivan piirteen, että hyväksyy itsensä paremmin tällaisena kuin on.
Katsoin just Mikin vauvakuvia, ja voi että kun näytin ihan teinitytöltä! (Olin 24-vuotias)  Nyt olen kuitenkin 30-vuotias, raskaus lihottaa, maha on iso mutta sellaista elämä. Tämä on kuitenkin vain pieni hetki elämästä. Toki yritän varoa ettei kiloja tulisi liikaa, ja pelkään raskausarpia mutta enemmänkin vahdin syömisiä oman ja vauvan terveyden vuoksi, ja arville ei vaan voi mitään jos niitä tulee. Johan mun maha on jo ennestään täynnä leikkausarpia, ei tässä enää näytetä 24-vuotiaalta muutenkaan.
Sitäpaitsi vaikka ihminen ikääntyy ja raskaudet näkyy kropassa aina, niin silti itsestään voi huolehtia ja siten näyttää hyvältä. Vaikka olemalla välillä yksin kotona omassa rauhassa ja nukkumalla hyvin!

Hemmottelua on muuten luvassa ensi viikollakin. Meillä on hääpäivä ja lähdetään kahdestaan Tampereelle. Sekin on asia joka tulee niin tarpeeseen, ei se raskaus-ja vauva-aika tosiaankaan ole helppoa parisuhteelle! Joten kahdenkeskinen aika, sekin harvinaista, on tervetullutta.

-Henna-