Työstä

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi kauan kaavailemani, eräittäin tärkeän jutun: edelliselle hoitolapselle valokuva-albumin yhteisestä ajastamme.

Poikahan oli meillä melkein huimat 1,5- vuotta, oli meidän ensimmäinen hoitolapsi ja suloinen poika joka jää meidän sydämmiin varmasti ikuisesti. Miki puhuu “veljestään” vieläkin paljon.

Siinä kuvia selatessa meitin taas, että nämä lapset herättää niin uskomattomia tunteita, ettei sitä kukaan voi uskoa jos ei itse koe.

Tuo poika oli kohtelias ja rauhallinen lapsi, jolla kuitenkin oli ne omat oikkunsa. Kun hän lähti, olin myös helpottunut, koska aika tosiaan venyi niin pitkäksi. Se oli rankkaa koska poika on tärkeä, mutta koko ajan tiesimme että hän lähtee. Nyt kun meillä on uudet lapset, muistelen poikaa lämmöllä. Poika muutti niin kaus, että tuskin näemme enää, ainakaan monesti.

Nyt on tytöt ja elämä vauhdikasta, ja tunteet menee taas erilaista vuoristorataa. Paljon on muuttunut taas tämän muutaman kuukauden sisällä. Isompi tyttö on muuttunut villistä, huomionhakuisesta tytöstä suloiseksi neidiksi. Pienempi, aina hymyilevä tyttö aloitti vuorostaan kiukuttelun ja komentelun ja sitä luonnetta näytetään nyt ja paljon!
Miki ja isompi tyttö ovat kuin kaksosia, ja siitä minulle ihmiset tulevat usein juttelemaan ja kyselemään.
Olimme pari päivää sitten ostoksilla, ja kyllä herätimme hilpeyttä kun työnsin kaksosten rattaissa hikipäissäni kolmea pientä. Ainut joka ei ollut hilpeä, olin minä, joka kuuntelin kolmen natinaa ja tönimistä ahtaissa rattaissa….:D

Me miehen kanssa pohdimme “lastemme” oikkuja joka päivä. Silti miehen tuki ei aina riitä, ja tunnen joskus itseni yksinäiseksi tässä työssä. Muut tulee ja menee, kaverit, sukulaiset, ja minä olen aina kotona vain lasten kanssa. Kolmen pienen kanssa on niin iso työ lähteä mihinkään, että aina sitä jää mieluummin kotiin.
Kerroin jo aiemmin että tilanne meni välillä henkisesti niin rankaksi, ettei tämä tunteilija enää jaksanut. Tunteilija ja tunteita suuresti kuohuttava työ ei ehkä aina sovi yhteen, mutta siihenhän me tunteilijat usein ajaudumme. Sain onneksi tukea ja jaksan taas.

Teimme mm. kaksi väliaikaista ratkaisua tilanteeseen: Mies tekee lauantaisin ruoan, (mihin kuuluu ruokalajin miettiminen ja osto) sekä antaa minulle torstaisin vapaaillan. Näistä kanssa sitten pidetään kiinni! (Eikö mulla ole ihana mies???!!!)
Tänään oli mun vapaailta ja ai että kun teki hyvää!! Ei ainaista kitinää, “tahtoo, tahtoo”-huutoja, ruokailua sotkun keskellä jne. Minä vain luin, tein käsitöitä ja oleskelin.

Kyllä kuulkaa jaksaa taas!
Mulla on silti maailman paras työ, sen tajusin taas valokuvista. Saan tutustua ihaniin (kyllä he kaikesta huolimatta ovat ihania) lapsiin ja nähdä heidän kehittyvän meillä vähän aikaa. Usein tuo kehitys on meillä ollessa suuri. Toivottavasti lapsetkin muistaa meitä lämmöllä, eikä vain “tiukkisperheenä joka pisti elämän mullin mallin”. Se kun on selvä että meidät muistetaan, tavalla tai toisella, koska olemme heidän elämässään isojen muutosten aikaan ja muutamme arjen totutut systeemit ihan täysin.

Mulla on siis kovin erilainen työ kuin monilla muilla, ja tuun vielä monesti miettimään “miksi mä teen tätä, eikö rahaa saisi helpomminkin” mutta onneksi sitä välillä muistaa miten paljon tässä on hyvää. Enkä meinaa lopettaa, en millään. Paitsi jos kaikki paha loppuu maailmasta ja kaikki lapset saavat elää onnellisesti omassa kodissaan.

-Henna-

Ps. Onneksi näillekin tytöille on tiedossa oikein hyvä paikka kun meiltä lähtevät.