Sijaisäidit

Olipa ihanaa tänään istuttaa kuistin ruukkuun muutama kevään ensimmäinen narsissi. Toisaalta myös hyvä että haravointihommia voi aloitella jo ajoissa, niin pääsee sitten heti taloa maalaamaan kun sää sen sallii. On nuo muut jutut sitten hoidettu pois alta jo ajoissa.

Asiasta ihan viidenteen. Mulle on tullut taas jonkin verran kommentteja ja kyselyjä mun työhön liittyen. Sopivasti kuuntelinkin eilen illalla netistä radion Yle puhetta, jossa Jenni Pääskysaari haastatteli mm. sijaisäiti Olga Temosta.
Mä olen ihan Olgan fani. Ihanan pirteä ja aikaansaava nainen, jolla on hyvin samankaltaisia ajatuksia sijaistyöstä kuin mulla. Toki meidän ero on se, että mä hoidan lyhytaikaisia sijoituksia, hänellä on ollut jo vuosia sijoitettu tyttö. Haastattelun ajan vain nyökyttelin päätäni, mies taas totesi että “kuinka se uskalsi sanoa tuon ääneen”. Niinpä, mäkään en uskaltaisi mutta olen iloinen että Olga uskaltaa. Olen meinaan täysin samaa mieltä hänen kanssaan ja olen iloinen että työn nurjiakin puolia tuodaan esille.

Itsekin kun painin päivittäin isojen ja ikävien asioiden keskellä. Yritän parhaani mukaan lapset hoitaa, ja meidän arki on periaatteessa kovin tavallista. Silti työhön kuuluu myös paljon ikäviä asioita joihin emme voi vaikuttaa ja jotka pistää ihan kiukuksi välillä. Toisaalta Olga kuvasti myös hyvin tunteitaan sijoitettua lastaan kohtaan. Se nimittäin on yksi vaikeimmista asioista. Välittää ja huolehtia lapsesta, mutta osata päästää irti.
Täytyy osata elää perheenä ilman sijoitettua, sekä perheenä johon sijoitettu kuuluu. Voin sanoa että meillä ainakin “työarki” sekä “loma-arki” poikkeavat paljon toisistaan. Varsinkin kun omia lapsia on vain yksi. Jos omiakin pyörisi kolme jaloissa, ei ero olisi ehkä niin iso.
Molemmista arjista tykkään omalla tavallani mutta kyllä se loma-arki on todellakin lomaa toiseen verrattuna. Jos meillä olisi pitkäaikainen lapsi, sitä ei varmasti kokisi työksi, kuten Olgakin sanoi. Lapsi on perheenjäsen.
Mun työssä on ne tietyt elementit jotka tekee tästä enempi työn mutta kivan työn. Kyllä me silti puhutaan “meidän lapsista” ja lapset on hetken meidän perhettä. Lyhytaikaisessa jatkuva vaihtuvuus, päivystäminen, epävarmuus, työneuvottelut ym jatkuvat työmenot tekee siitä työn. Eikä lapsiin ehdi samanlailla kiintyä. Tämä on työtä samanlailla kuin esim päiväkodin työntekijöillä.

Kyseisen Yle puhe-haastattelun voit kuunnella täältä.

Meidän tilannehan on nyt se, että sain eilen postista PRIDE-kurssin loppuraportin. Kurssi on nyt käyty, ja meidät on hyväksytty. Joka tapauksessa meillä on vielä edellisetkin, lyhytaikaiset, lapset talossa ja he saavat toki ollakin niin kauan kuin tarvetta on. Eli mitään ei pitkäaikaisen sijoituksen suhteen tapahdu vielä varmaan kuin aikaisintaan syksyllä.
Toisaalta tästä elämästä ei koskaan tiedä mitä huomenna tapahtuu. Varsinkaan tässä työssä.

-Henna-

Ps. Mun piti ottaa tähän juttuun tylsä “tässä on narsissi”-kuva. Kissat ei siihen suostuneet vaan kävivät esiintymässä. Halusivat kaverit päästä sisään. Osku meni kiltisti ovelle odottamaan. Eppu kävi puskemassa mua, venyttelemässä, puskemassa Oskua, venytteli lisää, puski mua lisää. Hyöri ja pyöri. Vika kuva on paras. Oskun tyypillinen ilme. Ilme sanoo selvästi: “No just joo… Mitähän toikin esittää ton kameran kans… Kuvaa jotain kukkaa… Etkö sä näe että mä haluan palvelua. Mielellään nyt heti. Ja toi jätkä joka häärää tossa jaloissa… Zeesus se tekee itsestään naurettavan. Mä en ikinä alentuis. Tää mun superviilee katse riittää, ja ovi aukee.”
Niinhän se aukes.