Rakkauden päivä

Meillä oli eilen Samin kanssa tärkeä päivä. 10 vuotta yhdessäoloa takana. Eilen sitä ei juurikaan juhlittu kun täytyi olla kotona paukku-aran koiran kanssa. Perjantaina sen sijaan juhlittiin. Mun ihana ystävä tuli lastenvahdiksi, minä laitoin ykköset päälle, odotin miestä töistä ja sanoin että nyt lähdetään. Otettiin pikaloma ihan vain Helsinkiin yhdeksi yöksi hotelli Glo:hon. Miniloma teki todellakin hyvää.

Kun tultiin takaisin kotiin hullunmyllyn keskelle, sen taas tajusi miten riehakasta tämä meidän arki on. Koti oli kaaoksessa kun olin järkännyt huonekalut TAAS uuteen järjestykseen edellisenä iltana. Kuusi oli varissut neulasia joka paikkaan, Nestorin lelut levällään. Mikillä kaveri kylässä, Nestori ihan villinä juoksi ympäri kämppää. Perässä villi kissanpentu veti samaa kierrosta ympäri. Huh huh ja huh! Toki me ollaan itse rakennettu elämämme tällaiseksi, mutta ai että kun tekee hyvää edes yksi yö olla ihan vaan kaksin!

Me tavattiin Samin kanssa 2006 Espanjassa. Mä olin ollut Suomessa elämäni kanssa ihan hukassa ja lähdin ihan extempore kaverin mukana Espanjaan töihin. Biletettiin, tehtiin töitä, hengailtiin muiden suomalaisten kanssa. Tuolla reissulla tutustuin tähän meidän nykyiseen hyvään ystävään, joka nyt lapsenvahdiksi ryhtyi. Sekä tapasin Samin.

Ei se ollut rakkautta ensi silmäyksellä, oltiin kavereita alkuun. Samin kanssa oli kuitenkin jotenkin tosi helppo olla. Sami oli jatkuvasti äänessä, hassuissa vaatteissa, aina selvinpäin kuskasi meitä muita bailaajia. Hirveän hauska, humoristinen ja huolehtiva, kohtelias mies. Huomasin jotenkin ajautuvani aina samaan seuraan, mutta en yhtään tiennyt edes mitä Sami ajatteli musta. Enkä edes miettinyt mitä se ajattelee, kunhan vaan oltiin.

Yhtäkkiä mä huomasin herääväni tuon miehen vierestä, ja pian huomasin muuttavani hänen luo Espanjassa. Kaikki vaan tapahtui, kuin kohtalona. Mä viihdyin hirveän hyvin hänen kanssaan, mulla oli erityisesti tosi turvallinen olo siinä. Tehtiin kahdestaan retkiä ympäri Espanjaa, vaikka ei ollut hirveän lämmin, se kaikki oli jotenkin tosi romanttista. Pieniä espanjalaisia kyliä, hajoileva auto ja me. Se että tuo mies osasi hyvin puhua espanjaa, ei kyllä vähentänyt yhtään sitä romanttisuutta. Se kuulosti niin ihanalta!

Sitten oli mun aika lähteä Suomeen, työt loppui ja olin rahaton. Silloin en tiennyt kuinka meidän käy, mutta joku oli vaan klikannut meidän välillä. Pian Sami tulikin perässä Suomeen mun luo. Meillä oli heti tosi selkeä fiilis aina tietyistä päätöksistä, ja kaikki isot päätökset ollaan tehty tosi epäröimättä. Kuin kohtalon sanelemana.

2008 syntyi jo Miki, pian eka oma yhteinen asunto, vastaanottoperhetyö ja hoitolapset, 2010 naimisiin, 2011 tämä talo. 2014 lopulta myös Nestori. Meitä pidettiin varmaan aika kaistapäisenä, hillitön tahti ja isoja muutoksia.

Nyt on 10 vuotta siitä kun Espanjassa oltiin enemmän kuin ystäviä. Kolmasosa mun elämästä melkein. Ihan hirveän paljon on tapahtunut, ihan älyttömästi ollaan muututtu. Välillä on niin järkyttävän vaikeaa että on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin. Välillä sitä on niin vihainen toiselle että pää meinaa räjähtää ja astiat lentää. Välillä mennään pihalle karjumaan naama punaisena. Välillä arki on niin vaikeaa, ja puhelimen peliä vieressä näpräävä mies niin rasittavan tylsä. On ollut kausia kun pieni vauva sylissä, sitä on niin läheisyys-ähkyssä että ei kestä yhtään kun toinen tulee edes lähelle. Välillä toinen on etäisempi, välillä toinen.

Kuitenkin, vielä 10 vuodenkin jälkeen tulee välillä niitä hetkiä että toista miettiessä saa perhosia vatsaan. Toisen tuntee niin hyvin, ja toisen kosketus on niin parasta.

Sami on se mies joka on tuonut mulle ihan hirveästi itsevarmuutta, mies joka on aina tukena pahan paikan tullen. Jonka kanssa puhutaan aina ennemmin tai myöhemmin asiat läpi. Jonka jatkuva höpöttely on niin turvallista, pulina jonka taakse tällaisen introvertin on helppo piiloutua. Mies joka saa mut edelleen nauramaan ja sukat pyörimään jaloissa.

Vaikka elämä on yhtä vuoristorataa, ja ne tunteet vaihtelee parisuhteessa laidasta laitaan, niin tässä me silti ollaan. Kun ollaan päätetty niin. Mä uskon että nyt meillä alkaa vähän seesteisempi vaihe. Isoimmat rempat on tehty, lapset on vähän isompia. Toki elämä tuo mukanaan aina uusia juttuja mutta mä uskon että meidän elämässä remontti ja varsinkin pikkulapsivaihe on ollut ne vaikeimmat, ja niistä on selvitty. Että eiköhän me selvitä seuraavatkin 10 vuotta.

Olen mä kyllä onnentyttö!

-Henna-

Ps. Kuvissa meidän elämää noin vuodesta 2008-2016. Lapset, eläimet, häät, me. <3