Millaista on työskennellä kotona

Multa kyseltiin kommenttiboxissa mun töistä, ja ajattelin vastata tällain yleisesti.
Pääsiäisen tiput oli aika sopiva kuva tähän kohtaan, niin suloinen kuva!:)

Mun töistä en tosiaan voi hirveästi kertoa, lapsista en voi mainita mitään, en palkoista tms halua täällä huudella. Mun omista tuntemuksista tms nyt luulisi että saan puhua. Tämä kun ei ole ihan se normaalein työ, ihan jo siksi että olen kotona töissä. Mikikin alkaa vasta nyt ymmärtämään sen että minäkin olen töissä, ei vaan isä. Nykyään Miki kyseleekin että “Äiti koska sulla alkaa taas työt että mä saan kaverin?”:)

Anonyymi vakkarilukija tosiaan kysyi “Osahan meistä ihmisistä on sellaisia että kun on vaikka vapaapäiviä/loma niin “ei saa mitään aikaiseksi” ja vaan velttoilee koko päivän. Miten sinä pysyt tarmokkaana kun oletkin “vaan kotona” tehden siellä sitä työtäsi. (ja tietysti joudut käymään palavereissa yms. mutta pääosin kotona)”

No, en mä aina olekaan tarmokas!:D En tosiaan. Me esimerkiksi nukutaan aika pitkään. Mikä onkin tietty ihan parasta. Yleensä uudet lapset herättää alkuun aikaisin mutta tottuvat meidän rytmiin. Vauvat sitten tietty ovatkin oma lukunsa. Mä en ole aamuihmisiä, joten aamu lähtee aika hitaasti liikkeelle, muutenkin aamupäivä saattaa usein olla aika velttoilua. Aina jotain pientä kuitenkin puuhastelen, pesen pyykkiä tms. Mulla sitten se vauhti alkaa kunnolla vasta illemmalla, jolloin remppaan tms. Se onkin hyvä että täällä on oikeasti mielekästä tekemistä niin hirveästi ettei osaa vaan olla. Saatikka että lapset ja eläimet pitää liikkeellä. Mä myös pari-kolme kertaa viikossa pakkaan lapset autoon ja mennään ostoksille/sukulaisille/kavereille päiväksi. Lähinnä liikun äidin kanssa koska kaikki muut on töissä/koulussa. Meillä myös käy usein tuttuja lyhyelläkin varoitusajalla. Kaikki tietää että ollaan täällä paljon ja tänne saa tulla koska vaan, ja moni osaakin tulla. Saattavat tuoda “pullat” tullessaan ja me keitetään kahvit. Se on tosi kivaa!
Talvisin ollaan aika paljon kotona, kesäisin touhutaan kaikkea ja ollaan vaan pihalla. Kaksi kertaa viikossa kuskaan Mikiä kävellen kerhoon ja takaisin. Kyllä ne päivät äkkiä menee kotonakin, mä viihdyn kotona eikä täällä ehdi kyllästyä. Välillä voi pitää ihan luvan kanssa rennompia kotipäiviä leffojen tms kanssa, jos siltä tuntuu. Välillä taas on koko viikko ihan hirveästi ohjelmaa.
Oikeastaan se että onko meillä hoitolapsia vai ollaanko vaan Mikin kanssa, ei eroa juurikaan. Kun töistä tulee tauko pitkän ajan jälkeen, saatan vähän hemmotella poikaa ja antaa enemmän jakamatonta huomiota. Niin ja melutaso on kyllä paljon korkeampi jos täällä on hoitolapsia.:D

Toinen mikä kiinnostaa on juuri tuo odottaminen, työt voi alkaa tänään tai kahden viikon päästä. Miten siihen varaudut, miltä se tuntuu jne. Samoin sen päättyminen, siirtyvätkö päätt
ymisen usein yms.

Mun mielestä se odottaminen on vaikeinta. Se että ei voi yhtään tietää huomisesta eikä voi kenellekään luvata varmana mitään että vaikka nähdään huomenna tms. Toisaalta oon kyllä aika hyvin tottunut siihen. Alkuun jos mulla ei ollut lasta ja odotin seuraavaa, en uskaltanut suunnilleen mitään suunnitella ja tehdä. Nykyään suunnittelen kaiken niinkuin ennenkin, ja muutan suunnitelmia jos tarvii. Monesti myös varataan paikka jollekin lapselle joka sitten välttämättä ei tulekaan. Nykyään en kysele mitään tietoja lapsesta ennen kuin tulo varmistuu, koska sitä aina henkisesti valmistuu liikaa siihen että “ai nyt tulisi tällainen ja tällainen” ja sitten pettyy kun ei tulekaan. Päättyminen on myös aina epävarmaa. Joidenkin kohdalla on suunnitelma, jopa ns varmakin, mutta viime hetkellä saattaa kaikki muuttua.
Tietysti olisi ihanaa jos tietäisi aina etukäteen että seuraava lapsi tulee vaikka viikon päästä pe klo 12. Oliskin niin! Voisi lähteä vaikka viikoksi mökille! Niin ei kuitenkaan ole, vaan soitto saattaa tulla koska vaan, ja lapsi tunninkin päästä soitosta.
Tässä työssä on monta huonoa puolta, sellaisia jotka saa monesti miettimään, miksi teen tätä. Miksi suostun pompotteluun ja epävarmuuteen. Miljoonat kerrat oon kiroillut itsekseni ja ajatellut että nyt loppu! Toisaalta tykkään ihan hirveästi! Kaikessa työssä on omat ongelmansa, ja mä en vaan halua olla töissä 8-16 ja nähdä Mikiä vaan iltaisin. Mulla on hirveästi hyviä muistoja lapsista, kaikki jää sydämeen jollain tavalla, jotkut syvästikin. Miki tykkää, saa kavereita kotiin, kuinka kivaa!
Muutama vanha hoitolapsi on tulossa Mikin synttäreillekin ensi kuussa, jotkut ovat ajaneet yllättäen pihaan moikkaamaan. Niistä tulee niin hyvä mieli, ja siitä kun lapsi jatkaa meiltä elämäänsä hyvään paikkaan. Kun lapsi on saanut meiltä hyvää, oppinut uusia asioita, oppinut meillä vaikka kävelemään. Tai kun vanhemmat kiittää ja sanovat saaneensa meiltä apua. Niiden takia teen tätä. Tämä on rankkaa mutta antaa niiiin paljon!

Tässä työssä on myös jotain tosi koukuttavaa. Töitä ihan kaipaa pitkän tauon jälkeen, ja vaikka unelmoinkin esimerkiksi omasta sisustuspuodista, mietin samalla että voisinko tätä silloin kokonaan lopettaa, vai ottaisinko sitten tänne vaikka isomman lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen. No, ne on näitä haaveita ja ajatuksia, kaikki menee niinkuin on mennäkseen mutta nyt on hyvä näin.

Saa kysyä lisää, vastaan mihin pystyn!:)

-Henna-

Kuvan osoite näkyy itse kuvassa.