Ajatuksia jälkikäteen

Tuli lauantain myöhäisillaksi kova tarve kirjoittaa Hesarin jutusta, joten täällä ollaan.

Nyt on meidän 5 minuuttia julkisuudessa ohi, ja aika palata tänne tähän hetkeen. Mä olen erittäin kiitollinen että juttu Hesarissa toissapäivänä otettiin niin hyvin vastaan. Sitä tuntee itsensä tässä työssä pääosin kovin riittämättömäksi, väsyneeksi ja arki vaan rullaa niinkuin muillakin. On rehellisesti ihan kivaa välillä, kun saa oikeasti kiitosta. Kenestäpä ei olisi.
Me ollaan miehen kanssa monesti puhuttu siitä miten meidän on vaikeaa ottaa vastaan niitä “arvostan työtäsi, nostan hattua” kommenteille joita saamme. Sitä vaan toteaa että no joo, onhan tämä kivaa olla kotona töissä ja eihän tässä nyt mitään, normaalia arkeahan me eletään. Ei meillä mitään sädekehää pään päällä ole.

Pitäisi oikeasti ottaa vastaan ne kommentit kiitollisena ja ajatella että no joo, ei tää nyt oikeasti ihan helppoa ole eikä tätä kaikki tekisi. Että ollaanhan me ihan hyviä. Miksi suomalainen on aina niin vaatimaton ja vähättelee asioitaan? Sitäpaitsi kyllä mä oikeasti tykkään tehdä työtä jolla on oikeasti joku tarkoitus! Vaikka tuntuu välillä että olikohan musta nyt edes apua, niin kyllä niitä onnistumisia tulee myös! Juuri se kun joku vanhempi kiittää avusta, tuo kukkia kiitokseksi tai entinen hoitolapsi soittaa sijoituksen jälkeen. Tai kun lapsi oppii meillä kävelemään. Tai kun pienen pieni lapsi istuu sylissä ja hymyilee mulle. Se on ihanaa!

Jonkin verran pahoitin mieleni Hesarin facebook-sivuilla käydystä “kiintymys-keskustelusta”. Sielä muutama oli näköjään tarttunut vain nettijutun otsikkoon, liekö edes lukenut tekstiä. Puhuivat kuinka lapseen pitää kiintyä jne.
No, totesin mielessäni että herrat ja rouvat on hyvä ja kokeilee hoitaa kotonaan 12-14 lapsen vuositahdilla lapsia, jotka tulee kiireellä, puolentunnin varoitusajalla, mulla tietona vain ehkä nimi ja ikä. Tulee, on hetken, aiheuttaa suurta huolta, vie yöunet, ajan oman perheen kanssa, tuo mukanaan vanhemmat, itkee vanhempien perään ja mä olen vain ilmaa, tai se ilkeä täti joka vei hänet kotoaan, lähtee, katoaa elämästä ja tilalle tulee toinen. Rumba taas alkaa. Plus siihen päälle jatkuva epävarmuus omasta elämästä. Tässä ei kyllä pahemmin suunnitella asioita eteenpäin, sovita mitään pitkän matkan päähän, eletään viikko, kuukausi eteenpäin. Vapaa-ajan suunnitelmat saattaa heittää häränpyllyä kun vanhempi ei haekaan lasta kotilomille. Ei lähdetä extempore reissuun, ei aina edes mökille.
Mä teen niin paljon näiden eteen, etten välillä edes tajua sitä. Sitten saan lukea tuollaisia kommentteja tyhmiltä ihmisiltä. Päätin etten välitä mutta kyllä se suututtaa miten ihmiset on tunteettomia täällä netin maailmassa jossa saa huudella mitä vaan. Tiedetään muka paremmin.
Toisaalta se otsikko oli niin tyly, että en ihmettele niitä kommentteja. “Lapsiin ei uskalla kiintyä” oli eka lause minkä näin torstaina ja aattelin että EIKÄ!!
 Mä oikeasti mietin tuota sanomaani ja totesin itselleni että kyllä mä tavallaan kiinnyn näihin. Jokainen jää mieleen, jokainen on niin lähellä mua, jokaista muistellaan aina. Pakkohan se on, tässä työssä jos missä tunteet on kovassa käytössä. Mutta mä pystyn myös luopumaan näistä, joskus mä olen rehellisesti erittäin kiitollinen tauosta.
Mun kollegat kokee hyvin eritavoin kiintymyksen, joku ajattelee kuin mä, joku sanoo rakastaneensa kaikkia. Mä en väitä todellakaan että nämä olisi yhtä rakkaita kuin oma lapsi. Mä olen kantanut oman lapseni vatsassani 9 kuukautta, elänyt pojan kanssa 5 ja puoli vuotta päivin ja öin. Lyhimmillään sijaislapsi on ollut kolme päivää ja vain itkenyt vanhempien perään. Olisin tekopyhä jos väittäisin että sellainen lapsi on yhtä tärkeä. Se olisi myös erittäin väärin Mikiä kohtaan väittää niin.
Mutta mä uskon myös että jos meille joskus tulee se pitkäaikainen sijoitettu, mä tulen rakastamaan sitä lasta. Rakkaus syntyy ajan kanssa. Olemalla ja kokemalla yhdessä. Aika ja yhteiset kokemukset tuo mukanaan tunteet ja rakkauden. Vaikka siitäkin saa kuulla kauhutarinoita, miten lapsi kapinoi ja oireilee jossain vaiheessa. Kyllä siinä ollaan sitten kaikki kovilla kun on vaan kestettävä kaikkien.

Mä olen silti niin onnekas. Tänäänkin on ollut myrskyisä ja vauhdikas päivä, kiukutteluineen ja sotkuineen. Voi että se on raivostuttavaakin. Eikä helpoin lapsista ole tosiaan ollut se oma. Ihme vaihe Mikillä, liekö hänkin väsynyt, on ollut nyt niin kova tahti meidän elämässä.
Silti sain tänään suukottaa monta päätä iltaunille. Sehän se on sitä onnea, kaiken jälkeen.

Hyvää yötä kaikille!

-Henna-

Ps. Tässä nyt vielä linkki siihen jo vanhaan juttuun.

Pps: Mä kuuntelen Jenni Vartiaista ja olen vähän herkällä fiiliksellä nyt. Luin tekstin tuhat kertaa, että voinko julkaista. Kerroinko jotain liikaa. Jos aamulla tuntuu että nyt meni överiksi niin tää saattaa kadota täältä.:D eli lukekaa nopeasti!;)